Miksi islam?

- Tahdon opiskella islamia. Mutta Suomessa ei oo oikein ketään, joka opettaisi.
- Onhan tässä tää Hämeen-Anttila Suomessa.
- Mutta eikös tää ole ei-muslim?
- Joo, ei tää herra ole kyllä valitettavasti muslim.

- Sitä minä tarkoitin. Kyllä Hämeen-Anttilalla on syvä näkemys, mutta haluaisin oppia muslimilta. Tosin tällä hetkellä minulla ei ole aikaa siihen, mutta joskus ehkä.
- Onhan näitä muitakin keinoja saada se todistus.
- En minä nyt todistuksista puhu. Haluaisin vain saada tietoa niin, että pystyisin elämään Jumalaa miellyttäen.

- *hymyilee*
- Mulle riittää, että minulla on paperit omalle alalleni, mutta mitä tekisin uskonoppineen papereilla Tuomionpäivänä. Haluaisin silloin vain, että Jumala näkee minut hyvänä palvelijana ja sen vuoksi tahdon oppia islamia.
- Joo, tottahan se on, Tuomionpäivänä sinulta kysytään, mihin olet uskonut, mitä olet tehnyt ja miksi.

-------
Tämmösiä ajatelmia islamin opiskelusta. Kirjoitan jonain päivänä ehkä paremman jutun tästä samasta aiheesta.

Nasheedeja youtubesta osa 01

Kuuntelinpa äskettäin erään rohkaisevan nasheedin. On pakko myöntää, että viime aikoina olen ollut liikaa kiinni dunyassa eli tässä elämässä ja unohtanut välistä tarkistaa uskoni tilaa. Olen kiitollinen Allahille, että hän antoi minun kuulla nasheedin, joka palautti minut jälleen kerran ruotuun.



Jälkikirjoitus: Jos joku tarvitsee laulun suomennokset, niin kommentteihin vain pyyntö käännöksestä ja yritän parhaani mukaan tehdä käännöksen :).

Hui olkoon, hän ei pidä minua uskovaisena!

Joskus minua mietityttää se, miksi jotkut ihmiset ottavat niin tosissaan heihin kohdistuvan kritiikin. Olen liikkunut paljon keskustelupalstoilla, ja missään muualla toisten arvostelua ei ole otettu yhtä vakavasti kuin muslimipalstoilla (ehkä tämä huomio johtuu siitä, etten pahemmin liiku muilla kuin muslimipalstoilla).

Otetaan esimerkkinä keskustelua huivin käytöstä (tämä on kai se ikuisuusaihe, joka aina välistä tulee kuumaksi). Yksi sisko kyselee huivin käytöstä. Joku sisko vastaa, että huivi on pakollinen. Joku toinen sisko siihen vastaa, että hän ei käytä huivia syystä A ja B. Joku kolmas sotkeentuu paikalle ja sanoo, että kyllä se kuule on pakollista. Huiviton sisko tulkitsee tämän siten, että hänen elämäntyyliään moititaan, ja vastaa sille, ettei huivin käyttö tee kenestäkään parempaa ja lausuu pari sanaa toisen suvaitsemattomuudesta ja jäykkyydestä. "Keskustelu" etenee, kunnes jokainen on toisen kurkussa kiinni ja ajattelee, että kukaan ei pidä kenenkään uskoa vakavasti otettuna. Kysymyksen esittäjä on vielä enemmän hämmentynyt kuin alussa. Viimein saapuu paikalle sivustaseuraava, joka sanoo, idiootit, lopettakaa jo tuo turhanaikainen riitely, henkilö A,B,C,... tarkoittivat ehkä tätä ja tätä eikä teidän olisi pitänyt ottaa sitä niin henkilökohtaisesti. Tämän viestin jälkeen kaikki ovat pahoillaan toisilleen ja ollaan olevinaan taas kuin hyvät muslimisisarukset. Tämä kestää niin kauan, kunnes joku tajuaa aukoa päätään ja kysellä jotain moniavioisuudesta.

Tämä oli vain yksi esimerkki siitä, miten palstoilla "keskustelu" joskus etenee. Se on samalla niin surullista ja niin naurettavaa, ettei välistä tiedä, itkeäkö vai nauraa. Itselläni nousee muutama kysymys mieleen:
- Miksi emme voisi puhutella toisiamme kohteliaammin?
- Miksi emme voisi hyväksyä toisiamme paremmin?
- Miksi ottaa jokainen pikkuinenkin kommentti niin henkilökohtaisesti? Olemmeko me todellakin niin itsekeskeisiä?
- Miksi on niin vaikea antaa anteeksi ja keksiä vaikka 70 hyvää syytä sille, miksi toisen viesti mahtaa vaikuttaa meistä epämiellyttävältä ja loukkaavalta?
- Onko pakko nyt provosoitua ihan aina, kun joku provosoi?
- Mikä on niin pelottavaa ja loukkaavaa siinä, että joku pitää toisen uskoa vähäpätöisenä? Eikö siihen voisi reagoida vain kädenhuitaisulla ja antaa asian olla? Mikä ihme meitä vaivaa, kun on pakko todistella jokaiselle maamme muslimille, että olemme ihan tosissamme islamissa (miettikää alkumuslimeita, heidän ei tarvinnut todistella mitään, he vain olivat oikeasti tosissaan)?

Olisi vielä paljon enemmänkin kysyttävää, mutta jätän ne tällä kerralla kysymättä. Jos tiivistän ajatukseni, niin minusta keskustelujen agressiivisuus on todellakin välistä naurettavaa luokkaa. Se muistuttaa lasten hiekkalaatikkoleikkien riitoja. Kaikista naurettavinta koko jutussa on se, että heti ollaan valmiita iskemään puukko toisen sydämeen, jos puukotettava ei pidä puukotettajan uskoa vakavasti otettavana. Totta kai usko on tosi tärkeää meille kaikille, mutta mikä syy meillä on hermostua niin paljon siitä, että yksittäinen tai vaikka koko ryhmäkin tuomitsisi meitä "vähäuskoisiksi". Jos on todellakin vahva usko, niin ei sitä hetkauta tuhannenkaan ihmisen mielipiteet ja analysointi. Ja mikäli joku helposti loukkaantuva vahvauskoinen veli tai sisko lukee tämän viestini, haluaisin näin lopussa antaa erään pienen vinkin, jonka Profeetta (olkoon Jumalan siunaus ja rauha hänen kanssaan) antoi yhdelle miehelle: "Älä ole vihainen."


(Hyvä todiste kritiikin huonosta vastaanottamisesta on se, että aloin aukoa päätäni siskolleni, kun hän minun pyynnöstäni esiluki tämän tekstin.)

Susiprinssi

Olipa kerran nainen, joka löysi islamin. Hän lausui shahadan. Pian tämän jälkeen hän tutustui mieheen, joka oli muslimi. Mies kosi naista. Nainen suostui. Hän ajatteli, että kahdestaan on helpompi jaksaa yrittää Paratiisiin. Mutta eipä nainen eikä oikeastaan kukaan muukaan osannut arvata, että prinssin pukuun sonnustautunut mies olikin itse asiassa susi.

Tarina voisi päättyä tähän. Mutta jostakin syystä kertoja ei halua lopettaa avioelämän kuvailua. Se menee näin.

Vieraiden saapuessa mies oli hauska, hyväntuulinen ja antelias. Nainen kuuli miehen kavereiden vaimoilta, että voi, miten upean muslimin hän oli saanut. Nainen hymyili hiljaa ja muut luulivat sen johtuvan naisen ujoudesta. Eivätpä he tienneet, että se johtui katkeruudesta.

Kun nainen ja mies olivat kahdestaan, mies avasi telkkarin eikä virkkanut sanaakaan. Jos hänelle tuli jano, käski hän naisen tuoda vettä keittiöstä. Jos nainen häiritsi sanallakaan miestä, mies huusi ja raivosi. Jos nainen pyysi päästä ulos, vastaus oli ei. Häissä mies oli määrännyt, että nainen ei saa mennä ulos. Jos nainen rikkoi määräyksen, sai hän mustelmia käsivarsiinsa ja selkäänsä. Siivotessaan makuuhuonetta nainen löysi aina silloin tällöin sellaista tavaraa, mitä piti sopimattomana harjoittavalle muslimille. Mutta jos hän mainitsi asiasta miehelle, joutuisi hän taas huudon kohteeksi. Niinpä nainen oli vaiti.

Kun kukaan ei nähnyt, nainen luki Koraania ja itki. Kun mieskään ei ollut paikalla, nainen itki ja luki Koraania. Nainen ei voinut mennä minnekään, koska ei halunnut kenenkään nähdä häntä epäonnistuneena varsinkaan sen jälkeen, kun hänen oli täytynyt seistä sukuaan ja ystäviään vastaan, kun oli lausunut shahadan. Hän oli mennyt niin äkkiä naimisiin, ettei hänellä ollut ketään hyvää siskoa, jonka puoleen olisi mennyt. Hän pelkäsi miestään. Kaiken lisäksi hän oli raskaana.

Joka paikassa toitotettiin sitä, miten naisen velvollisuus oli olla hyvä miehelle. Mutta mielessään nainen ihmetteli, miksi kukaan ei koskaan sanonut miehille, että heidän oli myös oltava hyvä vaimoilleen. Miksi kukaan ei sanonut miehille, että nainen ei välttämättä ole turvassa, vaikka hän pysyisikin neljän seinän sisällä ja vaikka häntä kohdeltaisiinkin kuin särkyvää posliinia. Nainen häpesi elämäänsä ja häpesi itseään. Itse asiassa hän ei enää tiennyt, mikä hän oli. Hänen unelmansa olivat kaikki kadonneet. Hän vain toivoi, että joku olisi varoittanut häntä etukäteen menemästä kenen tahansa kanssa naimisiin. Hän rukoili, että seuraavana päivänä hän voisi edes hymyillä. Vähitellen hän lakkasi pyytämästä tätä, ja hän rukoili vain, ettei seuraavana päivänä tarvitsisi enää kovettaa sydäntään. Muutaman vuoden kuluttua hän saikin tarpeekseen ja kirjoitti eropaperin. Mies oli hankkinut siihen mennessä toisen vaimon.

-------------------------------------------------------------------------------------

Tämä tarina ei ole tosi, vaikka olenkin poiminut siihen piirteitä monista todellisista tarinoista omien lisäyksieni lisäksi. Tarinani ei ole kuitenkaan osoitus siitä, että kaikki muslimimiehet olisivat tolloja tai naisten alistajia. Tunnen monta muslimperhettä, jossa näkyy sekä toisista välittäminen että aito rakkaus kuin myös naisen vapaa tahto. Tunnen monta muslimveljeä, joista en osaisi sanoa kuin hyvää, jos joku kysyisi mielipiteeni heistä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että kaikki eivät ole oppineet, että nainenkin tarvitsee välistä omaa tilaa ja muutakin elämää kuin mitä neljän seinän sisällä on saatavilla. Toivon, että tällaisille veljille kirjoitukseni antaa määritelmään "vaimo" uusia säväyksiä ja että vielä naimattomille muslimisiskoille varoituksen siitä, etteivät anna kättään kenelle tahansa.

Aivot kesätauolla

Sakina blogissaan kertoo siitä, kuinka loman aikana syttyy monenlaisia hienoja ajatuksia, joita ei kuitenkaan saa millään lopetettua kokonaiseksi. Nyt minusta tuntuu samalta. Minulla olisi monenlaista kerrottavaa esimerkiksi avioliitosta, hengellisyydestä, rukouksen ihanuudesta, suvaitsevaisuudesta ja vaikka mistä tahansa muustakin aiheesta vain. Olen aloitellut varmaan ainakin 7 viestiä sen jälkeen, kun julkaisin viimeisimmän viestini, mutta en ole saanut niistä yhtäkään sellaiseen kuntoon, että kehtaisin näytellä tai pitää niitä edes kokonaisina raakileversioina.

Suurena syynä pidän sitä, että sain yhtäkkiä "omaakin elämää" loman alettua tässä noin viikko sitten, ja tämä tarkoittaa sitä, että olen pitkästä aikaa kunnolla tapaillut henkilöitä, joita en tavallisesti näe. Olen leikkinyt kirkonrottaa (tai konkkaa), tervapataa ja läpsyä, mitä en olisi enää uskonut tekeväni ainakaan niin tosissani. Okei, nyt ehkä joku tuolla ruudun takana pyörittelee silmiään ja ajattelee, että voi hyvänen aika, ei tuota punahilkkaa voikaan ottaa tosissaan, kun tuollaisia lastenleikkejä vielä harrastelee. Ei se minua kyllä haittaakaan, sillä moni asia, mitä sanon täällä, perustuu minun epämääräiseen muistiini ja omiin tuntemuksiini, jotka ovat yhtä arvaamattomia kuin Lontoon sää ja joihin kannattaa varautua sateenvarjolla.

Foorumilta kuultua, omin sanoin kerrottua 01

Tänään tuli jostain syystä mieleeni eräs mukava tarina, jonka aikoinani luin Islamicboardilta. Aloitetaanpa.

Olipa kerran nuori mies, joka palasi kotiinsa opiskeltuaan monta vuotta ulkomailla. Hän pyysi vanhempiensa kutsuvan jonkun oppineen, sillä hänellä oli kolme vaikeaa kysymystä, joihin kukaan hänen tähän tapaamistaan oppineista ja tiedemiehistä eivät olleet pystyneet tyydyttävästi vastaamaan. Vanhemmat huolellisen etsinnän jälkeen saivat kutsuttua yhden oppineen.

Mies tervehti oppinutta ja aloitti: -Minulla on kolme kysymystä, enkä ole vielä niihin löytänyt tyydyttävää ratkaisua. Pystytkö sinä vastaamaan näihin kysymyksiin.
Oppinut vastasi: -Jos Jumala suo.

- Ensiksi kun kerta Jumala on olemassa, näytä minulle Hänen muotonsa. Toiseksi mikä on kohtalo? Ja sitten vielä sanotaan, että Saatana on luotu tulesta ja Helvetti on luotu tulesta. Miten Saatana voi kärsiä sitten Helvetissä, kun ne molemmat on luotu samasta asiasta?

Oppinut oli hetken hiljaa ja läimäytti sen jälkeen kovaa miestä. Mies oli yllättynyt ja raivoissaan ja huusi: -Miksi sinä tuon teit!?

Oppinut vastasi: -Siinä on vastaus sinun kolmeen kysymykseesi.
- Mitä oikein tarkoitat?
- Tunnetko kipua?
- Tottakai tunnen!
- Onko kipu olemassa?
- Kyllä.
- Näytä minulle sitten kivun muoto.
- Se on mahdotonta.

- Näetkö? Samalla lailla Jumala on olemassa, mutta en voi näyttää Hänen muotoaan. Ja toiseksi sinä kysyit kohtalosta. Tiesitkö etukäteen, että me tapaisimme ja minä löisin sinua?
- En.
- Tämä on kohtalo. Ja viimeiseen kysymykseesi haluaisin esittää vastakysymyksen. Mistä sinä olet luotu?

- Maasta (käsittääkseni arabiankielinen sana on paljon monimerkityksellisempi).
- Entä mistä minun käteni on luotu?
- Sekin on maasta.
- Ja sinä äsken tunsit kipua, vaikka sekä sina että käteni, jolla löin sinua, ovat molemmat luotu maasta! Samalla lailla ei ole mahdotonta, että Saatanakin voi kärsiä Helvetissä.


Näin viisas oppinut oli vastannut kaikkiin kolmeen kiperään kysymykseen.

Kaksi kanaa ja kukko

-Minä olen parempi!
-Eikun minä!
-Minäpäs!
-Minä!
-Eikun minä!
-Minä!
-Senkin! Minä olen se!
-Niin, se huonompi.
-Eikun sinä!
-Sinäpäs!
-Sinä! Ja minä olen parempi!

Kanat jatkavat toistensa nokittelua. Kukko syö pari siemenjyvästä ja häipyy paikalta.

Päivän piristeeksi

Koraani on varmasti meille jokaiselle muslimille lähellä sydäntä. Koraanista löytää lohtua surun hetkellä, varoituksia ajattelemattomuuden aikana ja paljon paljon viisautta ja kauneutta. Vaikka tietty Koraania tulisikin lukea siten, että miettii tarkasti sen sanomaa, en itse ainakaan voi joskus olla vastustamatta kiusausta ja katsella hymy suussa, kun joku lapsi lukee sitä omalla tavallaan. Tässä on päivän piristeeksi pikkulapsen lausuntaversio An-Naas:ta, Al-Falakista ja Al-Fatihasta. Se on runsaan minuutin mittainen. Muistakaamme lopussa sanoa Amiin. :)



Lisähuomautus: Youtubessa surffaillessani satuin törmäämään moneen videoon, jossa luki Michael Jackson is muslim jne. Kun katselin näitä videoita, niin oli vaikea pidättää naurua, sillä taustalla alkaa soida selvästi Zain Bhikhan laulama nasheed. Huvittavinta tässä koko jutussa on se, että monet ovat lähettäneet näitä Michael Jackson muslim -videoita ja vissiin ihan tosissaan ilmoitelleet sen, että laulaja on Jackson (käykää vaikka itse etsimässä youtubesta hakusanalla Michael Jackson is Muslim). Ei kai siinä mitään, nasheed on ihan kaunis ja insha Allah joku päivä Jacksonistakin tulee muslim.