Rakas sisareni, oletko sinä tekopyhä?

Olin päättänyt oikeastaan ennen blogin kirjoittelua, etten hirveästi puhu huivista. Se johtuu siitä, että melkein joka paikassa, missä muslimeita on, pidetään suurta älämölöä huivista, vaikka se onkin vain yksi vaatekappale muiden joukossa. Näin tämän tekstin alussa haluaisin huomauttaa, että muistattehan lukija-hyvät, ettei huivinkäyttö ole muslimiuden merkki (ei-muslimitkin voivat yhtä hyvin käyttää sitä) ja toisaalta, huivista kieltäytyminen ei tee kenestäkään ei-muslimia (tunnen monta mukavaa siskoa -ja veljeä-, jotka eivät käytä huivia. Insha Allah siskot kuitenkin saavat voimia sen käyttämiseen, vaikka ihania he ovat huivittomuudestaan huolimatta). Näyttää kuitenkin siltä, että minun on tehtävä poikkeus sen suhteen, että olen kuin muut ja sivuutan huiviasiaa tässä viestissäni.

Tämän poikkeuksen pääasiallisena syynä on erään keskustelunpalstan kommentti, jonka mukaan eräältä siskolta oli kysytty, onko hän muslimi lainkaan, kun käytti jilbabia (eräänlaista pitkää takinomaista asua/pitkää huivia, riippuu murteesta) ja hänen mielipiteensä olivat joskus ehkä hieman värikkäitä.

Minun vastakysymykseni on taas, miksi hän ei voisi olla muslimi? En tiedä, mitä siskon värikkäillä kommenteilla oli tarkoitettu, mutta jos hän sanoo olevansa muslimi, niin mitä todennäköisemmin hän on muslimi. Sen sijaan minua mietityttää kovasti se, että tietävätkö nämä kyselijät lainkaan, miten pahalta voi tuntua se, että muut muslimit kyselevät toisesta muslimista, onko tämä muslimi. Sanon suoraan, miten tällaisen kyselemisen sanomaa voidaan ymmärtää. Minä nimittäin kääntäisin kysymyksen tällä tavalla: "Rakas sisareni, oletko sinä mahdollisesti tekopyhä?"

Tiedän, että on olemassa muslimeita, joiden teot ovat kertakaikkiaan niin pöyristyttäviä, että tekisi mieli itsekin kysyä, ovatko nämä henkilöt oikeasti muslimeita. Mutta siinä vaiheessa, kun alan aukoa suutani, kieleni pysähtyy. Muslimin määritelmäänhän kuuluu vain se, että henkilö tunnustaa ensiksi, ettei ole muuta palvelemisen arvoista kuin Jumala ja että Muhammed on Hänen sanansaattajansa. Tämän vuoksi olenkin kääntänyt suhtautumiseni ylösalaisin. Henkilö voi olla muslimi, vaikka ryöstäisi pankin, joisi itsensä känniin, seurustelisi miljoonan ihmisen kanssa tai olisi jopa tappanut toisen ihmisen. Se, miten kovasti toisen muslimin tekemät teot koskettavat minua, on käsittääkseni kovin rajallinen. Minä voin vain tuomita teon huonoksi ja vääräksi ja yrittää ohjata toista oikeampaan polkuun (ja jos on tehty vääryyttä toiselle henkilölle, voin viedä asian eteenpäin poliisille), mutta jos alan tuomita veljeni/siskoni uskon aitoutta, teen vain itse itselleni vääryyttä enkä edes auta tällaisella pohdinnalla ketään.

Tahtoisin sen vuoksi pyytää jokaista, älkää esittäkö niinkin turhaa kysymystä kuin että: "Oletko sinä oikeasti muslimi?" Se on useimmissa tapauksissa paitsi lapsellista niin myöskin väärin.

Toinen asia, mikä saa minun hälytyskelloni soimaan, on joidenkin muslimien tarve antaa mahdollisimman hieno imago muslimeista ja islamista. Tällaisen huomasin ensimmäisen kerran eräällä keskustelufoorumilla, jossa joku oli sanonut, kuinka häntä harmittaa erään huivillisen siskon käytös, kun tämä sisko sallii poskisuukkojen vaihtamisen jonkun pojan kanssa. Asia olisi ollut ihan kelpo, jos siskoa olisi harmittanut toisen siskon puolesta, mutta jostain syystä mieleeni on jäänyt sellainen kuva, että tätä siskoa harmitti poskisuukkoja sallivan siskon antama kuva muslimeista.

Nyt herääkin toinen kysymys. Miksi meitä pelottaa niin paljon, millaisen vaikutelman me annamme itsestämme? Onko oikeasti niin tärkeää se, että ei-muslimit pitävät muslimeita niin hyvinä, anteliaina, iloisina, reippaina, ahkerina, siveinä ja täydellisinä?

Monesti saa kuulla esimerkiksi siitä, että tehdään jotain kivaa hyväntekeväisyyttä, jotta annetaan hyvä kuva islamista. Itse ihmettelen, miksi meidän pitäisi yrittää antaa hyvä kuva islamista. Eikö islam itsessään ole niin hieno, että meille riittäisi pelkästään se, että yrittäisimme rehellisesti antautua vain Jumalalle, minkä jälkeen jokainen ulkopuolinen voi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, miten upeita tai kelvottomia muslimit ovat? Eikö ole rasittavaa olla aina reipas vain sen vuoksi, että muut ajattelevat, miten paljon valoa islam on antanut? Miksi emme antaisi oikeasti islamin valaista sieluamme sisäisesti sen sijaan, että yrittäisimme esittää sellaista, mitä emme ole? Ja samalla voisimme viis veisata siitä, mitä ne muut meistä ajattelevat, kun ei heitäkään asia oikeasti kiinnosta ja kun kerta emme ole toivottavasti tehneet mitään väärääkään.

Muutaki kuin uskontoa vaihteeksi osa 01 : Dahlia mainostellen

Kun pitkään aikaan ei ole tullut jutun juttua, niin päätinpähän kirjoittaa jotakin tässä välissä. Ja koska minulla ei ole tällä hetkellä mitään uskonnollista aihetta valmiiksi, niin ehkäpä mainostelen tässä erään lempikirjailijani, Roald Dahlin, kirjaa nimeltä Poika. En ole vielä päässyt kirjan loppuun, mutta meno on huikeaa, Roald Dahl kirjoittaa nimittäin kirjassaan tapahtumista, jotka ovat jääneet hänelle mieleensä. Ne on monissa kohtaa hänen kirjoittamiaan satuja ihmeellisempi. Enpä kerrokaan enempää itse, vaan pistän pienen pätkän, joka varmasti saa aikaan hyvät naurut (ja tämä ei todellakaan ole ainoa kohta, Dahl osaa olla tosi huumorintajuinen):

>>Toinen ja ainoa toinen muistoni Llandaffin katedraalikoulusta on äärimmäisen omituinen. Se tapahtui vähän yli vuotta myöhemmin täytettyäni juuri yhdeksän. Tuolloin minulla oli jo joitakin ystäviä, ja kävellessäni kouluun aamuisin lähdin liikkeelle yksin, mutta keräsin matkan varrelta mukaani neljä muuta samanikäistä poikaa. Koulun päätyttyä samat neljä poikaa ja minä lähdimme yhdessä kylän nurmikentän ja kylän itsensä läpi kotia kohti. Matkalla kouluun ja sieltä kotiin ohitsimme aina karkkikaupan. Ei, emmepäs, emme me koskaan sen ohi päässeet. Pysähdyimme joka kerta. Viipyilimme kaupan melko pienen ikkunan ulkopuolella tähyillen suuria lasipurkkeja, jotka olivat täynnään Häränsilmiä ja Vanhan ajan Piparminttukaramelleja ja Mansikka-Bonboneja ja Jäätikköminttuja ja Kirpeitä Pastilleja ja Päärynäpastilleja ja Sitruunapastilleja ja mitä kaikkia niitä olikaan. Jokainen meistä sai kuusipennisen taskurahaa viikossa, ja aina kun taskuissamme sattui rahaa olemaan, marssimme joukolla sisään ostamaan pennyn edestä sitä tai tätä. Omia suosikkejani olivat Mehujauhepillit ja Lakritsinauhat.

Yksi muista pojista, Thwaites nimeltään, kertoi minulle, ettei minun pitäisi koskaan syödä Lakritsinauhoja. Thwaitesin isä, joka oli lääkäri, oli sanonut, että ne tehtiin rotanverestä. Isä oli pitänyt nuorelle pojalleen luennon Lakritsinauhoista tavattuaan hänet syömästä sellaista vuoteessa. "Jokainen maan rotanpyytäjä", isä oli sanonut, "vie rottansa Lakritsinauhatehtaalle, ja tehtaan johtaja maksaa kaksipennisen jokaisesta rotasta. Moni rotanpyytäjä on tullut miljonääriksi myymällä kuolleet rottansa tehtaalle."

"Mutta miten niistä rotista tehdään lakritsia?" nuori Thwaites oli kysynyt isältään.

"He odottavat, kunnes heillä on kymmenentuhatta rottaa", isä oli vastannut, "ja sitten he kaatavat ne kaikki valtavaan kiiltävään teräskattilaan ja keittävät niitä tuntikausia. Kaksi miestä hämmentää porisevaa kattilaa pitkillä seipäillä, ja lopulta heillä on kattilallinen paksua höyryävää rottamuhennosta. Sen jälkeen pataan lasketaan murskain, joka murskaa luut, ja jäljelle jää muhuista mössöä, jota sanotaan rottamuusiksi."

"Niin, mutta miten he tekevät siitä Lakritsinauhoja, isi?" nuori Thwaites oli kysynyt, ja tämä kysymys oli Thwaitesin mukaan saanut hänen isänsä vaikenemaan ja miettimään tovin ennen kuin vastasi. Lopulta hän oli sanonut: "Ne kaksi miestä, jotka hämmensivät kattilaa pitkillä seipäillä, vetävät nyt jalkaansa kumisaappaat ja kiipeävät kattilaan ja lapioivat kuuman rottamuusin kattilasta betonilattialle. Sitten he ajavat muusin yli useita kertoja höyryjyrällä litistääkseen sen liiskaksi. Se, mikä jää jäljelle, muistuttaa aika lailla jättiläismäistä mustaa pannukakkua, ja heidän täytyy enää odottaa sen jäähtymistä ja kovettumista, jotta he voivat leikata sen suikaleiksi ja tehdä siitä Lakritsinauhoja. Älä ikinä syö niitä", isä oli sanonut. "Jos niin teet, saat rottakuumeen."

"Mikä on rottakuume, isi?" nuori Thwaites oli kysynyt.

"Kaikki rotanpyytäjien pyytämät rotat on myrkytetty rotanmyrkyllä", isä oli sanonut. "Juuri rotanmyrkky aiheuttaa rottakuumeen."

"Niin, mutta mitä tapahtuu, jos saa rottakuumeen?" nuori Thwaites oli kysynyt.

"Hampaasi muuttuvat hyvin teräviksi ja neulamaisiksi", isä oli vastannut. "Ja lyhyt hännäntynkä kasvaa selkääsi aivan takapuolesi ylle. Rottakuumeeseen ei ole parannuskeinoa. Minunhan se pitäisi tietää. Minä olen lääkäri."

Uusi tauko

Olen pahoillani, etten ole päivittänyt blogiani pitkään pitkään aikaan. Syitä on monia, joista tärkeimmät ovat, että ei ole aikaa, ja kun on aikaa, ei enää riitä voimavaroja blogin kirjoittamiseen varsinkin, kun pitäisi keksiä ensin aihe, josta kirjoittaa. Pidän todennäköisesti ainakin seuraavat kaksi viikkoa taukoa, mutta se saattaa hyvinkin venyä tosi pitkäksi ajaksi. Pahoittelen uusien tekstien viivästymistä ja kiittelen lukijoita kärsivällisyydestä.