Kelpaisiko vaihteeksi oikea hali?

Olen viime aikoina vähentänyt sähköistä seurustelua ystävien kanssa. Olen yrittänyt tavata ihmisiä, joita minulla on oikeasti mahdollisuus tavata. Joskus kauan sitten saatoin hyvinkin mesettää kuusi tuntia päivässä sellaisten tuttujen kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt reaalielämässä tai joita minulla ei ollut mahdollista tavata pitkien välimatkojen takia. Näin jälkikäteen ajateltuna koko touhu oli järjetöntä, typerää ajanhukkaa.

En tarkoita sanomisellani sitä, ettenkö välittäisi myös kaukotutuistani. Tarkoitan ajanhukalla sitä, että oliko minun pakko kuluttaa yksi neljäsosa päivästä siihen, että tietokoneen ruudun läpi pääsin puhumaan mahdollisista ajatuksistani, siitä, mitä jossakin chattihuoneessa oli mahdollisesti keskusteltu, miten paljon kouluhommia minulla oli, mihin chattihuoneeseen mentäisiin mahdollisesti seuraavan kerran, mitä juttua oli milläkin keskusteluhuoneella, mitä peliä seuraavaksi pelattaisiin, mistä löytäisi uusia, hienoja islamlinkkejä ja niin edelleen.

Ei ei ei! En tahdo elää elämääni tällä lailla. En tahdo, että vuosikymmenien päästä minun parhaimmat muistoni liittyvät siihen, miten joku oli ilmaissut hauskasti jonkun asian jossakin satunnaisessa chattihuoneessa. En tahdo ystävyyssuhteita, joissa ainoat "ei-verbaaliset" viestintätavat ovat *hali*, *pusu*, *kyynel* tai *nauru*, jotka ovat todellisuudessa vain binäärisiä numeroita aseteltuina sopivaan järjestykseen. En tahdo tuntea pelkästään kasvoja, jotka näyttävät pelkästään pitkiltä merkkijonoilta, enkä tahdo, että muutkin tuntevat minusta vain ilmeet :-), ;-), x-) tai -_-.

Muutos asenteessani on johtanutkin huomattaviin muutoksiin. Ennen saatoin käydä vierailemassa ehkä kerran kuussa jonkun luona. Nykyään sovin kavereitteni kanssa tapaamisia viikottain. Joskus saatan kännykän avulla kysellä kuulumisia, joskus saatan mennä hetken mielijohteesta vierailemaan jonkun luo. Alan myös havaita sellaisia ihmisiä, joihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota. En ennen huomannutkaan, kuinka moni ihminen työntää lastenvaunuja, pyöräilee, lenkkeilee tai ajaa autoa. Olen alkanut leikkiä naapurien lasten kanssa. Ikinä ennen ei syksy ole näyttänyt yhtä kauniilta. Vaikka tarvitsen jälleen kerran uudet linssit, yllätyn joka päivä siitä, miten ihmeelliseltä Suomi voikaan näyttää. Kysyn itseltäni monta kertaa, miten olen saattanut olla niin tyhmä, etten ole kuin vasta viime aikoina alkanut elää oikeassa elämässä täysillä.

Vaikken ehkä enää juttelekaan niin paljon kaukotuttujeni ja -ystävieni kanssa, ei se tarkoita, että olisin hylännyt heidät. Totuus on vain se, että haluaisin chattihuoneen sijasta istua yhdessä oikeassa huoneessa, nauraa yhteisille jutuille, tapella, kiusoitella, katsoa samoja maisemia, kommentoida yhdessä koettuja asioita, leikkiä ja paljon muutakin haluaisin tehdä. Minulla on ikävä kaikkia, mutta minulla olisi yksi iso mutta. Kelpaisiko vaihteeksi oikea hali?

Ylpeys ja ennakkoluulo

Palatessani eräänä päivänä kotiin vastaani tuli humalainen nuori mies. Yritin vältellä häntä, sillä en ole ikinä joutunut olemaan niin paljon tekemisissä alkoholin kanssa, että olisin tottunut siihen ja osaisin hoitaa homman kotiin. Miehellä oli kuitenkin toisenlaiset aatokset. Hän tervehti minua ja keskustelumme meni suunnilleen näin:

- Miltäs tuntuu olla Suomessa?
- Suomi on ihan jees. Tykkään olla Suomessa.
- Miltäs tuntuu, ku räjäyttää ittensä tuolla Israelissa?

Viimeinen lause ärsytti minua suunnattomasti. En ollut varautunut siihen, että joku kehtaisi möläyttää mitään tuollaista suoraan päin toisen ihmisen naamaan etenkään täällä Pohjois-Suomessa, jossa vain kerran minua on nimitelty neekeriksi (vaikka en olekaan musta). Olin ärsyyntynyt, hämmentynyt, loukkaantunut, surullinen mutta... olin ennen kaikkea ylpeä. Ajattelin mielessäni, ettei minulle ole soveliasta jäädä enää tuollaisen ihmisen seuraan, en viitsi alentua vastaamaan noin kurjaan kysymykseen enkä varmasti jäisi enää tuon miehen seuraan. Niinpä pidin hölmönä vain suuni auki ja lähdin pois sanomatta sanaakaan.

En tiedä, muistaako tuo humalainen nuori mies mitään tästä tapahtumasta. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Minua raastaa kovasti tämä ylpeyden tunne, joka esti minua vastaamasta törkeään kysymykseen, joka pisti minut kääntämään selkääni sellaisen ihmisen puoleen, joka oli ottanut yhteyttä minuun eikä näyttänyt olevan harmillinen muuten kuin sanoistaan. Enkö olisi voinut vaikka hyvästellä ennen lähtöäni, ja käskeä miehen vaikka käyttämään omia aivojaan, kun en minä itsekään tiedä pommien räjäyttelystä mitään (huom. vaikka päälläni on huivi, en silti kanna enkä ole koskaan kantanut mitään dynamiittivyötä mukanani). Enkö minä ole yksi niistä ihmisistä, jotka toivovat maailmassa vallitsevan rauhan? Miksi sitten käyttäydyin niin tekopyhästi, että suljin oven, joka oli raollaan?

En tarkoita tällä sitä, että keskustelu humalaisen kanssa olisi välttämättä auttanut paljoa. Minulla on heikko argumentointitaito ja humalaisella lyhyt muisti. Kysymys on kuitenkin asenteesta, siitä, että torjun henkilön, vaikka minulla ei olisi syytä siihen. Torjumiseni syynä oli ennakkoluuloni ja ylpeyteni, joita vastaan olen niin usein puhunut kovaan ääneen. Ennakkoluuloni on, että humalaisen kanssa ei kannata puhua, ja ylpeyteni on, etten tahdo alentua vastaamaan selviin mielettömyyksiin. Ehkä tänä ramadanina voisin koittaa kuitenkin voittaa tai ainakin pehmentää näitä kahta asiaa. Paastoamisen aikana jääkin enemmän aikaa pohdintaan, kun syömiseen kulutettu aika jää vapaaksi.

Siunattua ramadania!

Kuten toivottavasti mahdollisimman moni muslimisisaristani tietää, tänään on ramadanin ensimmäinen päivä. Sen vuoksi haluan toivottaa jokaiselle siunattua ja antoisaa ramadania. Koitetaan tehdä tämänkertaisesta paastokuukaudestamme ihanan, riidattoman ja ikimuistoisen. En aio antaa mitään vinkkejä paastoamiseen, sillä jokaisella on omat pienet niksinsä, miten aikovat tehdä parannuksen/viettää aikaa ramadanina ja sehän on vain hyvä asia.