Vuolas suu, tuo hyvien tekojen nielu

Tarvitsen hitaamman suun. Tai siis semmoisen, joka puhuu yhtä nopeasti kuin mitä puhun nykyään, mutta jossa olisi aina parin sekunnin viive siitä, mitä olen alkanut puhua. Mitenkähän onnistuisin tässä?

MAINOS: HARAM-POLIISIT

Aloitin juuri uuden blogin, jonka tarkoitus olisi muodostua yhteisblogiksi, jos sinne vain muitakin muslimeja innostuu tulemaan mukaan. Kyseisen blogin nimi on Haram-poliisit ja löytyy osoitteessa harampoliisit.blogspot.com. Tervetuloa käymään sinne, ja jos innostusta riittää niin myös kirjoittelemaan!

Kukkahattutäti

Lueskelin Hesarin kommentteja uutiselle siitä, että teininä juotu alkoholi saattaa aiheuttaa ongelmia aikuisuudessa, enkä pystynyt olemaan provosoitumatta eräisiin niin moderneihin ja suvaitsevaisiin ihmisiin, jotka inhoavat ihmisiä, jotka osoittavat välittämisensä sillä, että kieltävät asioita, joita yleisesti pidetään hauskana (esimerkiksi alkoholi ja tupakka).

En jaksa seurata Hesaria, mutta tässä on minun oma kirjoitukseni kuvitellun kukkahattutädin (mistä kyseinen termi on saanut edes alkunsa) näkövinkkelistä. Ja niin, itse kyllä nostan hattua näille tädeille. On ihanaa, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka jaksavat välittää toisista sen verran, että unohtavat mitä kaikkea lokaa kansa heittää heidän päällensä.

---------

Terve, minä olen Kukkahattutäti. Tunnen suurta iloa, kun näen kadulla ja muuallakin ihmisiä tekemässä pahuutta. Tämä sen vuoksi, koska tunnen niin suurta TYYDYTYSTÄ siitä, että olen noita idiootteja paljon parempi. Itse asiassa olisi parempi, jos olisin koko maan ainoa absolutisti ja täydellisyys, koska silloin voisin saada jatkuvasti sairasta mielihyvän tunnetta siitä, kun muut tekevät pahaa ja minä kieltäydyn siitä.

Niin ja minun harrastuksiini kuuluu tietenkin ihmisten kyttäily ja vakoilu sekä toisten mollaaminen. Puutun jokaiseen sellaiseen asiaan, missä katson olevani parempi kuin muut. On ihana nähdä, miten muiden naamoista hymy hyytyy, kun avaan suuni. Tiedän, että muut pitävät minua sairaana, mutta se johtuu vain siitä, että he eivät ole uskaltaneet katsella peiliin ja kyseenalaistaa itseään. Tunnen olevani onnistunut joka kerta, kun onnistun saamaan pahantekijän psykiatrin jonotuslistalle, kun raukan omatunto on herännyt minun huomautusteni seuraamuksesta.

Haluaisin näyttää muiden silmissä, että olen huolehtiva ja aito ihminen. Mutta valitettava tosiasia on, että viime aikoina eräät älykkäät yksilöt tai itse asiassa kokonaiset ryhmät ovat huomanneet sen, että todellisuudesta halveksin muita ja mairittelen vain itseäni sillä, että pääsen nälvimään muiden huonoista tavoista. Uskon kuitenkin, että jos jatkan urhoollisesti ja uhrautuen minun missiooni pelastaa muut (toisin sanoen kohottaa oma itsetuntoni), he lakkaavat epäilemästä ja alkavat tykätä minusta ja kuunnella minusta.

Tiedän, että jonain päivänä he kiittävät minua. Silloin voin vihdoin ja viimein sanoa heille, että mitäpä minä sanoin.

Tervettä syksyä vain kaikille! Muistakaa pitää huolta hygieniastanne, ettei teihin tartu sikainfluenssa. Muiskis kullannuput <3

Terveisin Kukkahattutäti

Eloon herääminen

Kirjoittelen tänne odotellessani aamurukousta. Vaikka olenkin valvonut yön, tunnen olevani elävämpi ja valoisampi kuin moneen kuukauteen, mahdollisesti jopa vuoteen. Meidän kaupungissamme kävi vierasluennoitsija luennoimassa islamista, ja hän muistutti Jumalasta siihen tyyliin, että sain jälleen kerran ajateltavaa.

En ole kertonut tästä vielä kellekään, mutta viime aikoina minusta oikeasti alkoi tuntua siltä, että olen kummitus. En tarkoita sillä sitä, että olisin jotenkin läpinäkyvä tai huomaamaton - päinvastoin juttelen päivittäin monelle ihmiselle. Sen sijaan tarkoitan tällä enemmän sitä, miten joka päivä tuntui toisen toistolta vähän samaan tapaan kuin siinä elokuvassa, jossa eräs mies jumittui yhteen päivään (en valitettavasti muista elokuvan nimeä, mutta olisin iloinen saadessani sen selville). Tosin erona siihen on, että päivämäärät vaihtuvat, kuukaudet kuluvat ja minäkin vanhenen samalla. Samaa vain on, että mitään uutta ei tapahdu.

Luennolta sain kuitenkin pienen aavistuksen siihen, miksi minusta tuntui näin elottomalta. Sain kuulla vertauksen siitä, mikä on Jumalaa muistelevan ja muistelemattoman ero. Yrittäkää arvata pieni hetki, mikä se voisi olla? Aivan, se on sama kuin elävän ja kuolleen ero.

Joku saattaa ihmetellä nyt, että hetkinen, meinaako tämä sitä, että neiti Punahilkka ei ole muistellut Jumalaa ja siksi tunsi itsensä niin elottomaksi. Eikö nyt ole ramadan-kuukausi? Noloa myöntää, mutta näin on asian laita. Viime aikoina minulla on ollut motivaatio uskonharjoittamista kohtaan tosi matalalla, ja itse asiassa en edes välittänyt siitä, että motivaationi oli matalalla. Mutta kun kuulin tämän vertauksen, aloin ajatella ja tuumata, että tuossahan on järkeä. Miten kukaan voi oikeasti elää sillä tavalla, että ei muistele Häntä, joka antoi elämän? Miten minä pystyinkään elämään päivästä toiseen juosten maallisten asioiden perässä ajattelematta sen kummemmin, että pitkällä ja lyhyemmälläkin tähtäimellä se, mitä todella janoan, on Jumalan armo ja rakkaus eikä jonkun korealaisen draaman onnellinen loppu. Mutta jos joku tuntee itsensä onnelliseksi ja eläväksi ilman Jumalan muistelua, niin siitä vaan. Itse en ainakaan pysty siihen.

Lopuksi haluan lausua rukouksen, jonka pistän tänne lähinnä muistuttaakseni itseäni tästä hetkestä. Selkäni on viime aikoina temppuilut kovasti ja harmittelen sitä, että aloin ottaa uskoani vakavasti vasta nyt, kun terveyteni ei ole parhaimmillaan (*):

[Päätinkin pitää sen vain minun ja Jumalan välisenä asiana ;)]

----------------

(*) On neljä tilaa, joiden aikana hyvien tekojen tekeminen on arvokkaampaa kuin toisena tilana. Yksi näistä on silloin, kun olet terve (vrt. siihen, kun olet sairas). Ei tarkoita sitä, että sairaat olisivat jotenkin huonompiarvoisia ihmisinä, vaan jos tarkemmin miettii, niin terveenä ihmisillä on tapana vaipua sellaiseen harhakäsitykseen, että he pystyvät mihin tahansa, heillä on aikaa vaikka kuinka paljon jne. jolloin Jumalan muistelu ei tunnu yhtä kivalta tai ajankohtaiselta kuin sairaana ollessa.

Ja Jumala tietää parhaiten.

Joka muslimiblogin vakiaihe: kätteleminen

Sain tänään poikabakteereja. Kirjaimellisesti. Kättelin miestä, jota en tuntenut. Vaikka miesten kätteleminen on asia, mitä olen tehnyt koko ikäni, niin siitä huolimatta sen tekeminen on käynyt yhä vaikeammaksi.

Ja joo, kyllä Punahilkka tietää, että miehetkin on vain ihmisiä. Ja joo, kyllä Punahilkka tietää myös sen, että kättelemiseen ei liity suomalaiseen ja länsimaalaiseen kulttuuriperintöön sen suurempia taka-ajatuksia kuin että halutaan olla kohteliaita toisia kohtaan. Täytyy olla aikamoinen perverssi, jos näkee mitään eroottista kättelemisessä.

Kuitenkin en voi mitään sille, että uskonnollinen vakaumukseni ja oma (arabi) kulttuurini pompahtaa esiin. Muslimina nimittäin pyrin välttämään kaikin keinoin fyysistä kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Ei siis mitään poskipusuja, haleja, selkään taputteluita eikä myöskään mielellään kättelyitä. Syy tähän ei ole kuitenkaan se, että ajattelisin heti ensiksi jotain sellaista kuin vaikka sänkyyn hyppäämistä. Ei, mieleeni tulee vain se, että teen jotain, mistä Jumala ei tykkää. Vähän samaan tapaan kuin sianlihaa välttäessäni en ajattele, että jos söisin sikaa, tulisin saastaiseksi. Ei, ensiksi tulee mieleen se, että teen jotain, mistä Jumala ei tykkää ja minkä Jumala on kaikessa viisaudessaan kieltänyt.

Olenkin nyt alkanut miettiä, haittaisiko se sittenkään yhtään, jos kylmän rohkeasti sanoisin seuraavassa kättelytilanteessa, että anteeksi, en voi kätellä miehiä. En tahdo loukata ketään, mutta jos toisen huomioonottaminen tarkoittaa oman näkökulman polkemista maahan, voinko tehdä poikkeuksen.

Dj Sammy

Terve,

Kuuntelin tänään Youtubesta musiikkia ja törmäsin erääseen todella surulliseen kappaleeseen. En tiedä, miten suosittu tämä on ollut Suomesssa, koska en ole kuunnellut radiota pitkään aikaan. Laulu kertoo isän menettämisestä. Minulla ei ole paljon sanottavaa siitä, mutta halusin jakaa sanat ja laulun teidän kanssanne:



Dj Sammy: I Miss You Daddy

It's been a year daddy,
I really really miss you.
Mommy says your safe now,
In a beautiful place called heaven.

We had your favorite dinner tonight,
I ate it all up.
Even though I don't like carrots.

I learned how to swim this summer.
I can even open my eyes,
While I'm under water..

Can't you see me?

I started kindergarten this year,
I carry a picture of us
In my Blue's Clues lunchbox..

You are the greatest daddy.!

I can swing on the swing by myself.
Even though I miss you pushing me.

Can't you see me?

I miss how you used to tickle me..
Tickle my belly.
My belly hurts...
I try not to cry,
Mommy says it's okay!
I know you don't like it when I cry.
You never wanted me to be sad.
I try Daddy but it hurts..!

Is it true you're not coming home?

Maybe someday,
I can visit you in heaven, okay?

It's time for me to go bed now.
I sleep with the light on,
Just in case you come home
And kiss me good night.
I love you so much..
I miss you Daddy...

Takaisin täällä

Terve! Olen päättänyt palata blogin kirjoittamisen pariin pitkän pitkän tauon jälkeen. En lupaa pysyväni täällä pitkään, mutta ainakin olen nyt energisempi kuin silloin, kun päätin lopettaa.

Mitä siis on tapahtunut elämässäni, että päätin palata vanhaan ja tuttuun punahilkkablogiini? Hmmm.. en osaa oikein nimetä ainakaan yhtä syytä. Näiden kuukausien aikana on tapahtunut paljon, mutta kaikista eniten on kai tapahtunut nyt kesäloman aikana. Olen päässyt näkemään maailmaa, kävin kaukoidässä, opin säännölliselle unirytmille, nauttimaan opiskelusta ja nauttimaan opiskelun jättämisestä, yrittämään ajatella vanhan ihmisen näkökulmasta, ja kävinpä minä myös pari päivää purjehduskoululla oppimassa purjehtimista. Terve meri-ilma, hyvä ruoka ja ennen kaikkea isovanhempieni pohjaton rakkaus ja huolenpito tekivät minuun vaikutuksen, ja toivon todellakin Jumalalta, etten unohtaisi elämäni aikana heidän antamiaan opetuksiaan. Shin u-i shin on yksi niistä, ja kerron tuosta viisaudesta lisää insha Allah myöhemmin.

Aion muuten muuttaa hiukan blogini tyyliä. "Ei kai taas!" joku voisi ajatella. Anteeksi lukijani (joista suurin osa on varmaankin jo luovuttanut tämän blogin suhteen)... mutta tällä kerralla aion vain kirjoittaa omia ajatuksiani sen kummemmin ajattelematta, mitä varten tämä blogi on olemassa. Aion jossain vaiheessa lisätä insha Allah eli jos Jumala suo lisätä mainoksia blogiini. Tämä johtuu siitä, että tahdon rahaa, vaikken uskokaan sillä tienaavani edes sen 100 dollaria, mikä kai on minimiraja palkalle. Mutta jos näette täällä Googlen mainoksia, niin olkaa hyvä ja klikkailkaa vapaasti :). Jos saan tienattua sillä oikeasti jotakin, ilmoitan siitä tänne blogiini ja voitte jälleen kerran vakuuttua siitä, miten Google ei huijaa vaan on huippukiva-ööö-hakulaite (?).

Eli siis... muutoksia on luvassa ja punahilkkakin on kaupallistumassa. Älkää vetäkö herneitä nenään vaan nauttikaa siitä, että tämä muslimineitonen on tajunnut materialismin merkityksen ja aikoo ottaa siitä jotain irti.

Lopetan

Heitän pyyhkeen kehään, luovutan, otan luuserin roolin. Toisin sanoen, en jaksa enää blogata. Vielä kolmansin sanoin, en jaksa oikeastaan tällä hetkellä oikein mitään.

Pitäkäähän hauskaa, lukijani, ja nauttikaa elämästä! Minä menen tästä katsomaan, onko elämällä mitään sanottavaa minulle.

Jätän blogin kummiskin vielä auki, mutta en lupaa, ettenkö joskus sulkisi sen kokonaan pois. En uskalla tehdä sitä nyt, koska saatan myöhemmin kaduta. Ehkä jatkan bloggaamista myöhemmin, ehkä en. En tiedä todelakaan. Joka tapauksessa, hyviä jatkoja niin teille kuin myös itselleni.

Sodassa kyynisyyttä vastaan

Kuten aikaisemman postaukseni kommentissa mainitsin, minulla on viime aikoina kalvanut epäilys, että kevättä olisi ilmassa masennuksen merkeissä. En ole saanut aikaiseksi mitään, tekisi mieli vain nukkua, taekwon-doon sentään vielä menen innolla, mutta jatkuvasti sydäntä kalvaa se laskarien ja tehtävien määrä, mikä pitäisi tehdä tämän kuun loppuun mennessä. Mieli on sekaisin, prioriteettini eli asioitteni tärkeysjärjestys on hukassa. Aamulla voisi vain jäädä nukkumaan mutta se vain lisää sekavuuden tunnetta. En tiedä todellakaan, mitä haluan tehdä, vaikka listalla on monta asiaa, joita minun pitäisi tehdä.

Ehkä kulutin liikaa energiaani kvanttimekaniikan ensimmäisen välikokeen lukemiseen. Sen jälkeen nimittäin tämä voimattomuus on alkanut. Ehkä kisoihin meneminen oli liikaa, koska sen jälkeen alkoi tämä sekavuuden olo. Tietenkin mielessäni on edelleen monet ulkomaanmatkat ja opintojen päättyminen hyvin arvosanoin sekä työpaikan löytyminen, mutta enää en tiedä, mitä mieltä on haluta kaikkea tätä. Ihmettelen ihmisiä, jotka pystyvät elämään tyytyväisinä elämäänsä pelkän perheensä, työpaikkansa ja harrastustensa varassa. Minulla on nämä kaikki, paitsi että työpaikan voi korvata opiskelupaikalla, mutta silti en tiedä, minkä vuoksi minä tuntisin suurta nautintoa näistä.

Olenkin alkanut suureksi pelokseni muuttua yhä kyynisemmäksi ja kyynisemmäksi. Millään ei tunnu olevan enää väliä. En tykkää tästä tunteesta, sillä se tappaa lopulta ihmisen tai vähintäänkin viimeisen ilon siemenen hänestä. Ehkä edelleenkin toivon naapureilleni ja kaikille muille maailman ihmisille hyvää, mutta en vain ymmärrä, mitä järkeä minun on toivoa tällaista. Mikä pelottavampaa, pahat asiat eivät myöskään tunnu enää niin merkityksellisiltä. Kaiken kaikkiaan minulla on tällä hetkellä taistelu välinpitämättömyyttä vastaan. Samalla teen kaikkeni, etten päästä itseäni muuttumaan kyyniseksi. Vaikeaa se on, mutta sitä saa rukoilla, että Jumala auttaisi minua tässä, niin kuin Hän on auttanut ennenkin.

---------
PS: Nyt, kun on päässyt valittamaan olotilaansa vähän kaikkialla, ei enää tunnukaan niin pahalta. On tämä ihmis-/naisen mieli niin ailahtelevainen.

Motivointia

Olin jälleen kerran pari päivää sijaisena entisen paikkakuntani yläkoululla (ei kuitenkaan ollut entinen yläkouluni vaan toinen). Kyseisen koulun ilmapiiri on todella upea. Oppilaat ja opettajat ovat avoimia ja suhteet muihin vaikuttavat olevan kunnossa. Tunnelma on ihan erilainen kuin mitä muistelen omilla yläasteajoillani olleen.

Joka tapauksessa koin erään asian ongelmallisena. Minulla alkoi mennä puhti. Opetin tällä kertaa yhteensä kaksi tuntia fysiikkaa ja loput matematiikkaa. Ihmettelin hiukan, miksi selitykseni alkavat vaikuttaa puulta ja minkä takia en osannut nauttia opettamisesta yhtä paljon kuin viime kerralla, vaikka otteeni oli selvästi aikuismaisempi.

Eilisen ja tämän päivän mietinnän tuloksena sain hätkähdyttävän vastauksen. Opettaminen tuntuu tylsältä, koska en enää itsekään ymmärrä, mitä järkeä on opettaa yläkoululaisille jotain yhtälön ratkaisua, sijoitusmenetelmiä, yhteenlaskumenetelmiä, binomin neliöitä jnejne. En tajua, miksi oppilaiden päihin pitäisi iskostaa jokin tieto, miksi heidän pitäisi oppia jokin menetelmä, miksi heidän pitäisi ylipäänsä olla koulussa. Eikö meillä todellakaan ole mitään parempaa annettavaa lapsille kuin koulun tarjoamat tiedot?

Tiedän alkavani kuulostaa ihan teiniltä. Mutta niin se vain on, että mitä enemmän opin, sitä vähemmän ymmärrän. Aikaisemmin kaikki oli niin selkeää, yhtälöt, sinifunktiot, integraalit ja muut matemaattiset käsitteet. Kaikki näytti niin kauniilta.

Nykyään taas kaikki näyttää yhä enemmän kaoottisemmalta. Ehkä olen vain ylirasittunut ja kaipaisin pientä taukoa, jotta osaisin taas nähdä sen kauniin rakenteen, jonka matematiikka muodostaa, ja ennen kaikkea ymmärtääkseni taas, minkä vuoksi on niin tärkeää, että pakotamme lapsemme istumaan pari tuntia viikossa oppimassa sitä.

Jos joku keksii ratkaisun tälle vaikealle yhtälölle, niin olisin tosi kiitollinen, jos hän kertoisi siitä minullekin. Pääni on oikeasti nyt niin täynnä, etten pysty selvittämään tätä probleemaa itse.

Köyhä

Vuolas ja ajatuksia nopeampi kieleni saivat minut eilen jälleen kerran noloon tilanteeseen. Harjoitusten jälkeen oli puhetta siitä, miten mennä kotiin takaisin. Sanoin, että mäpä meen kävellen ja kaverit ihmettelivät, koska kotimatkaa on kuitenkin vähän päälle neljä kilometriä. Minähän siihen selitin, että onhan nätti ilma, ja nyt toivon, että se olisi jäänyt siihen.

Mutta ei kun ei. Pitihän minun mennä revittelemään vielä, että en voi käyttää bussia, koska olen köyhä. Ihmiset katsovat minuun vakavissaan. Minua alkaa nolottaa ja selitän hätäisesti, että sehän oli vitsi. En minä oikeasti köyhä ole, mutta Oulun bussiliput ovat vain niiiiiiiiiiin törkeän kalliita (2.90 euroa/lippu), että ei niillä kehtaa kahta kertaa päivässä kulkea, ellei omista bussikorttia. Ja sitten kun on tämä opiskelijabudjetti, jolla pitäisi pysyä hengissä vielä kesänkin yli.

Tiedän tiedän, viime aikoina rahaa on mennyt paljon. Mutta se on mennyt vain hyödyllisiin asioihin ehkä Naruto-mangaa lukuunottamatta (ja sekin vie budjetistani vain 6.50 euroa kuukaudessa). Kilpailuihin ei olisi välttämättä tarvinnut osallistua, mutta kuten joku sanoi, kokemus oli kyllä sen arvoinen, että siitä maksoi vähän rahaa. Kvanttimekaniikan kirjaa ei olisi tarvinnut tilata, mutta minä haluan ehdottomasti sen, kun se on kuulemma hyvä. Pistemaalin hankkimisenkin olisi voinut jättää myöhemmäksi, mutta tahtoisin harjoitella taekwon-doa kesälläkin, kun olen poissa Suomesta. Tässä oli nyt mielestäni kaikista kiireisimmät asiat, joiden hankkimista en tahtoisi millään viivyttää. Näiden jälkeen olisi vielä kilometrin mittainen lista asioista, joita haluaisin ja tarvitsisin.

Vaikka tiukkaa tekeekin, en pidä itseäni köyhänä. Minulla on varaa syödä hyvin, asua tilavassa asunnossa (mikä on harvinaista herkkua yhden hengen opiskelijabudjetilla), käydä harrastuksissa (vaikka se sisältääkin nykyään vain taekwon-don, mutta viepä ajastani sitä suuremman lohkon), kutsua kavereita kylään, käydä välillä teatterilla (muutaman kerran vuodessa), tilata pizzaa, kun ei huvita tehdä ruokaa ja yliopiston ruokalat ovat sulkeneet ovensa jnejne. Toisin sanoen, elän hyvin.

Näiden lisäksi minulla on myös muita asioita, joita kaikilla ei ole. Minulla on hyvinvoiva perhe, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä puolestani (tämä pätee tietenkin myös toisinpäin), paljon kavereita ja tuttuja, monta kotia eri puolilla maailmaa ja tämän vuoksi monta eri kulttuuria, joista olen oman identiteettini löytänyt, elämä, johon olen tyytyväinen, terveys, joka vie minut pitkälle, ja oma ala, josta tykkään todella paljon.

Vaikka ehkä harkitsenkin bussilipun ostamista joka kerta kahdesti, en pidä itseäni missään nimessä köyhänä. Näin jälkikäteen harmittaa, että en ajatellut etukäteen, mitä sanoin ja että heitin niin mauttoman vitsin ilmaan. Hyvä puoli tässä on kai se, että ainoa, joka saattaa menettää kasvonsa minun möhläyksestäni, olen minä eikä kukaan muu.

Arabikatse

Katse kiertää pöydästä pöytään, kunnes se pysähtyy yhteen ulkomaalaisporukkaan. Epäilyttävästi arabin näköinen mies istuu siellä. Olisiko oikeastikin arabi? En ajattele tämän enempää, toivon, että minua ei huomata, vakoilu on kivaa. Olen kuitenkin suomalaisessa ympäristössä kasvanut, joten en kehtaa katsella pitkään henkilöä, jota en tunne, vaikka katselenkin häntä sitä useammin.

En tiedä, mistä johtuu, että heti, kun joku haiskahtaa vähänkin "minun" maalaiseltani, katseeni on melkein kuin vankiutunut häneen. Ehkä se on muinaisjäännettä ajalta, jolloin asuin vielä isäni luona pikkukaupungissa. No ei Oulukaan mikään jättikokoinen kaupunki ole, mutta kyllä täällä silti joka päivä näkee monenmaalaisia ihmisiä. Luulisi, että kolmen vuoden asuminen tällaisessa ympäristössä olisi karaistanut minusta tuon törkeän tuijottajan olemuksen. Siitä huolimatta joudun häpeäkseni toteamaan, että yhä edelleenkin annan liikaa huomioita eräisiin henkilöihin.

Toisaalta olen huomannut myös sen, että viime aikoina olen kaivannut todella paljon arabitunnelmaa. Mieleni karkaa usein sinne kuivempaan, tiheämmin asuttuun, moskeijoiden valtaamaan maahan. Haluaisin pukeutua jilbaabiin, pitkään takinomaiseen kaapuun, leikkiä sukulaisten kanssa, siivota ja tiskata yhdessä arabikavereitteni kanssa, tehdä ruokaa, syödä sitä ja ennen kaikkea vain tuntea sen ihanan arabitunnelman, joka vallitsee toisessa kotimaassani. Voisin unohtaa hetkeksi yliopistomaailman, ottaa lomaa suomalaiskulttuurista, joka on samalla niin tuttu ja läheinen mutta silti niin vieras. Saisin taas raivostua joillekin asioille omassa kulttuurissani, vähitellen unohtaa romanttiset, vaaleanpunaiset kuvat omasta kulttuuristani ja sen jälkeen hyväksyä se uudelleen sellaisena, kuin se on. Aloin melkein itkeä viime kerralla, kun kävin perjantairukouksessa (olin myöhässä). En siksi, että olisin väsynyt, enkä myöskään siksi, etten mahtunut joukkoon (moskeija oli täynnä veljiä). Minua liikutti se tunnelma, joka muistutti siitä minusta, joka jää pakostakin syrjään keskittyessäni opiskeluun ja harrastuksiin.

Taidan potea todella pahaa arabikuumetta.

Tiedät, että sinulla on nuoruusiän dementia, kun puolen tunnin aikana sinun pitää mennä mikroluokkaan vain sen vuoksi, koska joka kerralla olet unohtanut tulostaa jonkun jutun.

Pois koneelta

Punahilkka, sinä olet hullu, hullu, hullu. Nyt pois koneelta tai muuten olet tuhlannut (jälleen kerran) monta tuntia päivästä koneen ääressä!

Hyvästi, Paskakaupunni

Tulin äsken tentistä, joka meni tosi surkeasti siihen verrattuna, että olin lukenut ja valmistautunut tuohon tenttiin kuin hullu enkä ollut oikeastaan muuta ajatellut pariin viikkoon. Tosin en voi moittiakaan, sillä aihe oli vaikea ja aloitin joka tapauksessa liian myöhään siihen valmistautumisen. En ollut vain ajatellut, että lukisin viimeisiä sivuja vielä eilenillalla ja että minulle tulisi niin stressaantunut ja väsynyt olo pari tai muutama päivä ennen tenttiä, etten voinut hyödyntää kaiken käyttämäni ajan. Lisäksi viime viikonloppu meni jotenkin ohi. Hassua, ihan kuin edellistä viikonloppua ei olisi ollut.

Olen kuitenkin tyytyväinen suoritukseeni. Voin sanoa, että yritin - jos en nyt ihan niin ainakin melkein - parhaani. On tosi uskomaton tunne valmistautua kovasti johonkin asiaan ja todella tuntea jännityksen lisääntyvän, mitä lähemmäksi H-hetkeä lähestytään. Tentti oli kolmannessa kerroksessa. Jalkani eivät tahtoneet kävellä portaita ylös. Koko kehoni oli jäykkä. Mietin sen viimeisen puolen kerroksen aikana monta kertaa, jospa vain karkaisin ja häipyisin pois. Olin meseilyt erään amerikkalaisen jatko-opiskelijan kanssa viiteen asti aamuun vain sen vuoksi, koska en saanut jännitykseltä unta. Emme jutelleet kuitenkaan fysiikasta, juttelimme elämästä ja loogisesta ajattelusta. Onneksi, sillä en olisi varmaan enää kestänyt mitään syvällisiä pohdintoja kvanttimekaniikasta. Kokeen aikana olin onnellinen, kun huomasin, että eihän tämä mahdoton ole. Huomasin toki jo ensi vilkaisulta, että osaisin korkeintaan vastata puoleen kysymyksistä (enkä niihinkään oikeastaan), mutta tiesin samalla, että ensi kerralla teen kyllä paremmin, jos Jumala suo. Uskomatonta, en ollut valmistautunut ja jännittänyt edes ylioppilaskirjoituksiani tai pääsykokeitani näin paljon.

Jos minulla oli patterit ihan lopussa ennen tenttiä, niin nyt minusta tuntuu, että jaksaisin taas opiskella vaikka kuinka paljon. Lisäksi taidan ottaa nyt omaa lomaa ja lähteä viikonlopuksi sisarieni luo. Että elämä osaakin maistua niin hyvältä rankan (epäonnistuneen) tentin jälkeen. Sanon nyt pariksi päiväksi hyvästi rakkaalle Paskakaupunnille*. :)


*niille, jotka eivät ole ennen kuulleet tätä sanaa, niin Paskakaupunni on vain yksi Oulun lempinimistä. Sen historia lienee peräisin eräästä graffitista, joka oli ainakin vielä pari vuotta sitten nähtävillä Oulun keskustassa ja jossa luki komeasti Paskakaupunni. Siitä sitten muutkin alkoivat ottaa nimeä käyttöön ja oululaiset tunnistavat kotipaikkakunnakseen sekä Oulun että Paskakaupunnin.

Muutoksen aika

Kebabbisalamit, rakkaat lukijat! No ei vaisinkaan, vaan Salamualaikum, rakkaat siskot ja veljet!

En ole viime aikoina kirjoitellut paljon ja syykin on selvä:
a) Minua ei ole huvittanut kirjoitella.
b) Jos on ollut joku aihe, mistä kirjoittaa, en ole jaksanut tehdä sitä.
c) Olen jutellut mieltäni askarruttavista asioista läheisimpien ystävieni kanssa.

Näiden syiden lisäksi en ole oikein tajunnut, mitä kirjoittaisin tänne blogiin. Netti on pullollaan kaikennäköisiä muslimiblogeja, ja minä olen viime aikoina halunnut profiloitua joksikin muuksi kuin "pelkäksi" muslimiksi. Olenkin viettänyt paljon aikaa fysiikkaa opiskellen ja rakastuen uudelleen vanhaan harrastukseeni, taekwon-doon. Tuntuu siltä, että joka paikalle pitäisi venyä ja että tarvitsisin vähintään kaksi Punahilkkaa jakamaan tehtävät. Näiden asioiden tiimellyksessä blogin hoitaminen tuntuu toissijaiselta. No, eihän se koskaan ole ollutkaan ensimmäisellä sijalla elämässäni.

Olen päättänyt muuttaa hiukan blogini luonnetta. Ajattelin kertoa vähän enemmän arjesta ja omista ajatuksistani ja keskittyä yhä vähemmän muslimien keskuudessa vallitseviin ongelmiin. Syy tähän on myöskin selvä:
a) Ei ketään kiinnosta lukea jostain typerästä blogista sitä, miten surkea oma yhteisö on.
b) En minäkään aina jaksa voivotella sitä, miten surkeasti asiat on
c) Ja loppujen lopuksi, eihän asiat ole niin surkealla mallilla kuin minkä kuvan nettimaailma antaa, eihän?
d) Minulle on paljon luontevampaa kirjoittaa asioista, jotka koskevat minua itseäni. Toivon mukaan saan blogini päivitettyä tällä uudistuksella aikaisempaa enemmän.

Saapa nähdä, miten uudistus vaikuttaa Punahilkan teksteihin ja blogin ilmeeseen. Toivon mukaan tästä tulee viihdyttävämpää.

Huono kutsuja

Nauratte minulle,
kun sanon sen olevan huono
silloin, kun se ei teitä miellytä.

Nauratte minulle,
kun sanon sen olevan hyvä
silloin, kun se ei teitä miellytä.

Te voitte nauraa minulle,
koska minulla on huono muisti,
en voi muistaa jokaista kuulemaani hadithiä,
sillä en ole mikään sheykh Al-Bukhari.

Te voitte nauraa minulle,
koska näytän idiootilta,
joka osaa vain toistaa samoja sanoja
perustelematta niitä.

Mutta sanon tämän teille,
rakkaat siskot ja veljet,
jos olen kerran vakuuttunut sen olevan sunna,
se voi olla oikeastikin sunna.

Ja sanon myös tämän teille,
ihanat siskot ja veljet,
tuokaa minulle vahva todiste sitten nähtäväksi siitä,
että se ei ole oikeasti sunna,

Älkää nauratko,
sillä naurunne satuttaa vain itseänne,
älkää suuttuko,
sillä suuttuessanne ette ajattele tekojanne,
älkää iloitko,
sillä tietämättömyys ei ole ilon asia.

Kyllä, minä häpeän huonoa muistiani,
häpeän sitä, etten voi olla hyödyksi kenellekään,
häpeän sitä, ettei minulla ole perusteluja,
mutta siitä huolimatta se saattoi sittenkin olla sunna.

--------------------
Jeeeh, piti kirjoittaa tällainen viimeinen emoteiniruno. :)

Joulu(loma)runo 2008

Tavallinen päivä täällä,
tavallinen päivä siellä,
ihan eri todellisuudet
saman taivaan alla.

Tuska kymmenestä minuutista pakkasessa,
tuska läpi elämän kestävästä helvetistä,
miten voin edes vertailla meitä toisiimme
vaikka olemmekin saman uskonnon sisaria?

Anteeksi Sisar, etten voi tehdä muuta,
kuin valittaa, rukoilla ja itkeä puolestasi,
anteeksi Sisar, että olen niin avuton,
etten voi edes yli jäänyttä leipää sinulle tarjota.

Anteeksi Sisar, että olen liian tavallinen,
että tunnen tekeväni jotain silloin kun oikeasti katson vain kuvia
Sinusta itkemässä, Sinusta makaamassa,
Sinusta vuotamassa verta, Sinusta menetettyäsi kasvosi, perheesi ja lapsesi.

Tavallinen päivä täällä
tavallinen päivä siellä,
ehkä Sinä olet oikea ihminen
ja minä vain pelkkä alieni.