Eloon herääminen

Kirjoittelen tänne odotellessani aamurukousta. Vaikka olenkin valvonut yön, tunnen olevani elävämpi ja valoisampi kuin moneen kuukauteen, mahdollisesti jopa vuoteen. Meidän kaupungissamme kävi vierasluennoitsija luennoimassa islamista, ja hän muistutti Jumalasta siihen tyyliin, että sain jälleen kerran ajateltavaa.

En ole kertonut tästä vielä kellekään, mutta viime aikoina minusta oikeasti alkoi tuntua siltä, että olen kummitus. En tarkoita sillä sitä, että olisin jotenkin läpinäkyvä tai huomaamaton - päinvastoin juttelen päivittäin monelle ihmiselle. Sen sijaan tarkoitan tällä enemmän sitä, miten joka päivä tuntui toisen toistolta vähän samaan tapaan kuin siinä elokuvassa, jossa eräs mies jumittui yhteen päivään (en valitettavasti muista elokuvan nimeä, mutta olisin iloinen saadessani sen selville). Tosin erona siihen on, että päivämäärät vaihtuvat, kuukaudet kuluvat ja minäkin vanhenen samalla. Samaa vain on, että mitään uutta ei tapahdu.

Luennolta sain kuitenkin pienen aavistuksen siihen, miksi minusta tuntui näin elottomalta. Sain kuulla vertauksen siitä, mikä on Jumalaa muistelevan ja muistelemattoman ero. Yrittäkää arvata pieni hetki, mikä se voisi olla? Aivan, se on sama kuin elävän ja kuolleen ero.

Joku saattaa ihmetellä nyt, että hetkinen, meinaako tämä sitä, että neiti Punahilkka ei ole muistellut Jumalaa ja siksi tunsi itsensä niin elottomaksi. Eikö nyt ole ramadan-kuukausi? Noloa myöntää, mutta näin on asian laita. Viime aikoina minulla on ollut motivaatio uskonharjoittamista kohtaan tosi matalalla, ja itse asiassa en edes välittänyt siitä, että motivaationi oli matalalla. Mutta kun kuulin tämän vertauksen, aloin ajatella ja tuumata, että tuossahan on järkeä. Miten kukaan voi oikeasti elää sillä tavalla, että ei muistele Häntä, joka antoi elämän? Miten minä pystyinkään elämään päivästä toiseen juosten maallisten asioiden perässä ajattelematta sen kummemmin, että pitkällä ja lyhyemmälläkin tähtäimellä se, mitä todella janoan, on Jumalan armo ja rakkaus eikä jonkun korealaisen draaman onnellinen loppu. Mutta jos joku tuntee itsensä onnelliseksi ja eläväksi ilman Jumalan muistelua, niin siitä vaan. Itse en ainakaan pysty siihen.

Lopuksi haluan lausua rukouksen, jonka pistän tänne lähinnä muistuttaakseni itseäni tästä hetkestä. Selkäni on viime aikoina temppuilut kovasti ja harmittelen sitä, että aloin ottaa uskoani vakavasti vasta nyt, kun terveyteni ei ole parhaimmillaan (*):

[Päätinkin pitää sen vain minun ja Jumalan välisenä asiana ;)]

----------------

(*) On neljä tilaa, joiden aikana hyvien tekojen tekeminen on arvokkaampaa kuin toisena tilana. Yksi näistä on silloin, kun olet terve (vrt. siihen, kun olet sairas). Ei tarkoita sitä, että sairaat olisivat jotenkin huonompiarvoisia ihmisinä, vaan jos tarkemmin miettii, niin terveenä ihmisillä on tapana vaipua sellaiseen harhakäsitykseen, että he pystyvät mihin tahansa, heillä on aikaa vaikka kuinka paljon jne. jolloin Jumalan muistelu ei tunnu yhtä kivalta tai ajankohtaiselta kuin sairaana ollessa.

Ja Jumala tietää parhaiten.