Ylpeys ja ennakkoluulo

Palatessani eräänä päivänä kotiin vastaani tuli humalainen nuori mies. Yritin vältellä häntä, sillä en ole ikinä joutunut olemaan niin paljon tekemisissä alkoholin kanssa, että olisin tottunut siihen ja osaisin hoitaa homman kotiin. Miehellä oli kuitenkin toisenlaiset aatokset. Hän tervehti minua ja keskustelumme meni suunnilleen näin:

- Miltäs tuntuu olla Suomessa?
- Suomi on ihan jees. Tykkään olla Suomessa.
- Miltäs tuntuu, ku räjäyttää ittensä tuolla Israelissa?

Viimeinen lause ärsytti minua suunnattomasti. En ollut varautunut siihen, että joku kehtaisi möläyttää mitään tuollaista suoraan päin toisen ihmisen naamaan etenkään täällä Pohjois-Suomessa, jossa vain kerran minua on nimitelty neekeriksi (vaikka en olekaan musta). Olin ärsyyntynyt, hämmentynyt, loukkaantunut, surullinen mutta... olin ennen kaikkea ylpeä. Ajattelin mielessäni, ettei minulle ole soveliasta jäädä enää tuollaisen ihmisen seuraan, en viitsi alentua vastaamaan noin kurjaan kysymykseen enkä varmasti jäisi enää tuon miehen seuraan. Niinpä pidin hölmönä vain suuni auki ja lähdin pois sanomatta sanaakaan.

En tiedä, muistaako tuo humalainen nuori mies mitään tästä tapahtumasta. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Minua raastaa kovasti tämä ylpeyden tunne, joka esti minua vastaamasta törkeään kysymykseen, joka pisti minut kääntämään selkääni sellaisen ihmisen puoleen, joka oli ottanut yhteyttä minuun eikä näyttänyt olevan harmillinen muuten kuin sanoistaan. Enkö olisi voinut vaikka hyvästellä ennen lähtöäni, ja käskeä miehen vaikka käyttämään omia aivojaan, kun en minä itsekään tiedä pommien räjäyttelystä mitään (huom. vaikka päälläni on huivi, en silti kanna enkä ole koskaan kantanut mitään dynamiittivyötä mukanani). Enkö minä ole yksi niistä ihmisistä, jotka toivovat maailmassa vallitsevan rauhan? Miksi sitten käyttäydyin niin tekopyhästi, että suljin oven, joka oli raollaan?

En tarkoita tällä sitä, että keskustelu humalaisen kanssa olisi välttämättä auttanut paljoa. Minulla on heikko argumentointitaito ja humalaisella lyhyt muisti. Kysymys on kuitenkin asenteesta, siitä, että torjun henkilön, vaikka minulla ei olisi syytä siihen. Torjumiseni syynä oli ennakkoluuloni ja ylpeyteni, joita vastaan olen niin usein puhunut kovaan ääneen. Ennakkoluuloni on, että humalaisen kanssa ei kannata puhua, ja ylpeyteni on, etten tahdo alentua vastaamaan selviin mielettömyyksiin. Ehkä tänä ramadanina voisin koittaa kuitenkin voittaa tai ainakin pehmentää näitä kahta asiaa. Paastoamisen aikana jääkin enemmän aikaa pohdintaan, kun syömiseen kulutettu aika jää vapaaksi.