Kelpaisiko vaihteeksi oikea hali?

Olen viime aikoina vähentänyt sähköistä seurustelua ystävien kanssa. Olen yrittänyt tavata ihmisiä, joita minulla on oikeasti mahdollisuus tavata. Joskus kauan sitten saatoin hyvinkin mesettää kuusi tuntia päivässä sellaisten tuttujen kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt reaalielämässä tai joita minulla ei ollut mahdollista tavata pitkien välimatkojen takia. Näin jälkikäteen ajateltuna koko touhu oli järjetöntä, typerää ajanhukkaa.

En tarkoita sanomisellani sitä, ettenkö välittäisi myös kaukotutuistani. Tarkoitan ajanhukalla sitä, että oliko minun pakko kuluttaa yksi neljäsosa päivästä siihen, että tietokoneen ruudun läpi pääsin puhumaan mahdollisista ajatuksistani, siitä, mitä jossakin chattihuoneessa oli mahdollisesti keskusteltu, miten paljon kouluhommia minulla oli, mihin chattihuoneeseen mentäisiin mahdollisesti seuraavan kerran, mitä juttua oli milläkin keskusteluhuoneella, mitä peliä seuraavaksi pelattaisiin, mistä löytäisi uusia, hienoja islamlinkkejä ja niin edelleen.

Ei ei ei! En tahdo elää elämääni tällä lailla. En tahdo, että vuosikymmenien päästä minun parhaimmat muistoni liittyvät siihen, miten joku oli ilmaissut hauskasti jonkun asian jossakin satunnaisessa chattihuoneessa. En tahdo ystävyyssuhteita, joissa ainoat "ei-verbaaliset" viestintätavat ovat *hali*, *pusu*, *kyynel* tai *nauru*, jotka ovat todellisuudessa vain binäärisiä numeroita aseteltuina sopivaan järjestykseen. En tahdo tuntea pelkästään kasvoja, jotka näyttävät pelkästään pitkiltä merkkijonoilta, enkä tahdo, että muutkin tuntevat minusta vain ilmeet :-), ;-), x-) tai -_-.

Muutos asenteessani on johtanutkin huomattaviin muutoksiin. Ennen saatoin käydä vierailemassa ehkä kerran kuussa jonkun luona. Nykyään sovin kavereitteni kanssa tapaamisia viikottain. Joskus saatan kännykän avulla kysellä kuulumisia, joskus saatan mennä hetken mielijohteesta vierailemaan jonkun luo. Alan myös havaita sellaisia ihmisiä, joihin en ole ennen kiinnittänyt huomiota. En ennen huomannutkaan, kuinka moni ihminen työntää lastenvaunuja, pyöräilee, lenkkeilee tai ajaa autoa. Olen alkanut leikkiä naapurien lasten kanssa. Ikinä ennen ei syksy ole näyttänyt yhtä kauniilta. Vaikka tarvitsen jälleen kerran uudet linssit, yllätyn joka päivä siitä, miten ihmeelliseltä Suomi voikaan näyttää. Kysyn itseltäni monta kertaa, miten olen saattanut olla niin tyhmä, etten ole kuin vasta viime aikoina alkanut elää oikeassa elämässä täysillä.

Vaikken ehkä enää juttelekaan niin paljon kaukotuttujeni ja -ystävieni kanssa, ei se tarkoita, että olisin hylännyt heidät. Totuus on vain se, että haluaisin chattihuoneen sijasta istua yhdessä oikeassa huoneessa, nauraa yhteisille jutuille, tapella, kiusoitella, katsoa samoja maisemia, kommentoida yhdessä koettuja asioita, leikkiä ja paljon muutakin haluaisin tehdä. Minulla on ikävä kaikkia, mutta minulla olisi yksi iso mutta. Kelpaisiko vaihteeksi oikea hali?