MAINOS: HARAM-POLIISIT

Aloitin juuri uuden blogin, jonka tarkoitus olisi muodostua yhteisblogiksi, jos sinne vain muitakin muslimeja innostuu tulemaan mukaan. Kyseisen blogin nimi on Haram-poliisit ja löytyy osoitteessa harampoliisit.blogspot.com. Tervetuloa käymään sinne, ja jos innostusta riittää niin myös kirjoittelemaan!

Kukkahattutäti

Lueskelin Hesarin kommentteja uutiselle siitä, että teininä juotu alkoholi saattaa aiheuttaa ongelmia aikuisuudessa, enkä pystynyt olemaan provosoitumatta eräisiin niin moderneihin ja suvaitsevaisiin ihmisiin, jotka inhoavat ihmisiä, jotka osoittavat välittämisensä sillä, että kieltävät asioita, joita yleisesti pidetään hauskana (esimerkiksi alkoholi ja tupakka).

En jaksa seurata Hesaria, mutta tässä on minun oma kirjoitukseni kuvitellun kukkahattutädin (mistä kyseinen termi on saanut edes alkunsa) näkövinkkelistä. Ja niin, itse kyllä nostan hattua näille tädeille. On ihanaa, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka jaksavat välittää toisista sen verran, että unohtavat mitä kaikkea lokaa kansa heittää heidän päällensä.

---------

Terve, minä olen Kukkahattutäti. Tunnen suurta iloa, kun näen kadulla ja muuallakin ihmisiä tekemässä pahuutta. Tämä sen vuoksi, koska tunnen niin suurta TYYDYTYSTÄ siitä, että olen noita idiootteja paljon parempi. Itse asiassa olisi parempi, jos olisin koko maan ainoa absolutisti ja täydellisyys, koska silloin voisin saada jatkuvasti sairasta mielihyvän tunnetta siitä, kun muut tekevät pahaa ja minä kieltäydyn siitä.

Niin ja minun harrastuksiini kuuluu tietenkin ihmisten kyttäily ja vakoilu sekä toisten mollaaminen. Puutun jokaiseen sellaiseen asiaan, missä katson olevani parempi kuin muut. On ihana nähdä, miten muiden naamoista hymy hyytyy, kun avaan suuni. Tiedän, että muut pitävät minua sairaana, mutta se johtuu vain siitä, että he eivät ole uskaltaneet katsella peiliin ja kyseenalaistaa itseään. Tunnen olevani onnistunut joka kerta, kun onnistun saamaan pahantekijän psykiatrin jonotuslistalle, kun raukan omatunto on herännyt minun huomautusteni seuraamuksesta.

Haluaisin näyttää muiden silmissä, että olen huolehtiva ja aito ihminen. Mutta valitettava tosiasia on, että viime aikoina eräät älykkäät yksilöt tai itse asiassa kokonaiset ryhmät ovat huomanneet sen, että todellisuudesta halveksin muita ja mairittelen vain itseäni sillä, että pääsen nälvimään muiden huonoista tavoista. Uskon kuitenkin, että jos jatkan urhoollisesti ja uhrautuen minun missiooni pelastaa muut (toisin sanoen kohottaa oma itsetuntoni), he lakkaavat epäilemästä ja alkavat tykätä minusta ja kuunnella minusta.

Tiedän, että jonain päivänä he kiittävät minua. Silloin voin vihdoin ja viimein sanoa heille, että mitäpä minä sanoin.

Tervettä syksyä vain kaikille! Muistakaa pitää huolta hygieniastanne, ettei teihin tartu sikainfluenssa. Muiskis kullannuput <3

Terveisin Kukkahattutäti

Eloon herääminen

Kirjoittelen tänne odotellessani aamurukousta. Vaikka olenkin valvonut yön, tunnen olevani elävämpi ja valoisampi kuin moneen kuukauteen, mahdollisesti jopa vuoteen. Meidän kaupungissamme kävi vierasluennoitsija luennoimassa islamista, ja hän muistutti Jumalasta siihen tyyliin, että sain jälleen kerran ajateltavaa.

En ole kertonut tästä vielä kellekään, mutta viime aikoina minusta oikeasti alkoi tuntua siltä, että olen kummitus. En tarkoita sillä sitä, että olisin jotenkin läpinäkyvä tai huomaamaton - päinvastoin juttelen päivittäin monelle ihmiselle. Sen sijaan tarkoitan tällä enemmän sitä, miten joka päivä tuntui toisen toistolta vähän samaan tapaan kuin siinä elokuvassa, jossa eräs mies jumittui yhteen päivään (en valitettavasti muista elokuvan nimeä, mutta olisin iloinen saadessani sen selville). Tosin erona siihen on, että päivämäärät vaihtuvat, kuukaudet kuluvat ja minäkin vanhenen samalla. Samaa vain on, että mitään uutta ei tapahdu.

Luennolta sain kuitenkin pienen aavistuksen siihen, miksi minusta tuntui näin elottomalta. Sain kuulla vertauksen siitä, mikä on Jumalaa muistelevan ja muistelemattoman ero. Yrittäkää arvata pieni hetki, mikä se voisi olla? Aivan, se on sama kuin elävän ja kuolleen ero.

Joku saattaa ihmetellä nyt, että hetkinen, meinaako tämä sitä, että neiti Punahilkka ei ole muistellut Jumalaa ja siksi tunsi itsensä niin elottomaksi. Eikö nyt ole ramadan-kuukausi? Noloa myöntää, mutta näin on asian laita. Viime aikoina minulla on ollut motivaatio uskonharjoittamista kohtaan tosi matalalla, ja itse asiassa en edes välittänyt siitä, että motivaationi oli matalalla. Mutta kun kuulin tämän vertauksen, aloin ajatella ja tuumata, että tuossahan on järkeä. Miten kukaan voi oikeasti elää sillä tavalla, että ei muistele Häntä, joka antoi elämän? Miten minä pystyinkään elämään päivästä toiseen juosten maallisten asioiden perässä ajattelematta sen kummemmin, että pitkällä ja lyhyemmälläkin tähtäimellä se, mitä todella janoan, on Jumalan armo ja rakkaus eikä jonkun korealaisen draaman onnellinen loppu. Mutta jos joku tuntee itsensä onnelliseksi ja eläväksi ilman Jumalan muistelua, niin siitä vaan. Itse en ainakaan pysty siihen.

Lopuksi haluan lausua rukouksen, jonka pistän tänne lähinnä muistuttaakseni itseäni tästä hetkestä. Selkäni on viime aikoina temppuilut kovasti ja harmittelen sitä, että aloin ottaa uskoani vakavasti vasta nyt, kun terveyteni ei ole parhaimmillaan (*):

[Päätinkin pitää sen vain minun ja Jumalan välisenä asiana ;)]

----------------

(*) On neljä tilaa, joiden aikana hyvien tekojen tekeminen on arvokkaampaa kuin toisena tilana. Yksi näistä on silloin, kun olet terve (vrt. siihen, kun olet sairas). Ei tarkoita sitä, että sairaat olisivat jotenkin huonompiarvoisia ihmisinä, vaan jos tarkemmin miettii, niin terveenä ihmisillä on tapana vaipua sellaiseen harhakäsitykseen, että he pystyvät mihin tahansa, heillä on aikaa vaikka kuinka paljon jne. jolloin Jumalan muistelu ei tunnu yhtä kivalta tai ajankohtaiselta kuin sairaana ollessa.

Ja Jumala tietää parhaiten.