Köyhä

Vuolas ja ajatuksia nopeampi kieleni saivat minut eilen jälleen kerran noloon tilanteeseen. Harjoitusten jälkeen oli puhetta siitä, miten mennä kotiin takaisin. Sanoin, että mäpä meen kävellen ja kaverit ihmettelivät, koska kotimatkaa on kuitenkin vähän päälle neljä kilometriä. Minähän siihen selitin, että onhan nätti ilma, ja nyt toivon, että se olisi jäänyt siihen.

Mutta ei kun ei. Pitihän minun mennä revittelemään vielä, että en voi käyttää bussia, koska olen köyhä. Ihmiset katsovat minuun vakavissaan. Minua alkaa nolottaa ja selitän hätäisesti, että sehän oli vitsi. En minä oikeasti köyhä ole, mutta Oulun bussiliput ovat vain niiiiiiiiiiin törkeän kalliita (2.90 euroa/lippu), että ei niillä kehtaa kahta kertaa päivässä kulkea, ellei omista bussikorttia. Ja sitten kun on tämä opiskelijabudjetti, jolla pitäisi pysyä hengissä vielä kesänkin yli.

Tiedän tiedän, viime aikoina rahaa on mennyt paljon. Mutta se on mennyt vain hyödyllisiin asioihin ehkä Naruto-mangaa lukuunottamatta (ja sekin vie budjetistani vain 6.50 euroa kuukaudessa). Kilpailuihin ei olisi välttämättä tarvinnut osallistua, mutta kuten joku sanoi, kokemus oli kyllä sen arvoinen, että siitä maksoi vähän rahaa. Kvanttimekaniikan kirjaa ei olisi tarvinnut tilata, mutta minä haluan ehdottomasti sen, kun se on kuulemma hyvä. Pistemaalin hankkimisenkin olisi voinut jättää myöhemmäksi, mutta tahtoisin harjoitella taekwon-doa kesälläkin, kun olen poissa Suomesta. Tässä oli nyt mielestäni kaikista kiireisimmät asiat, joiden hankkimista en tahtoisi millään viivyttää. Näiden jälkeen olisi vielä kilometrin mittainen lista asioista, joita haluaisin ja tarvitsisin.

Vaikka tiukkaa tekeekin, en pidä itseäni köyhänä. Minulla on varaa syödä hyvin, asua tilavassa asunnossa (mikä on harvinaista herkkua yhden hengen opiskelijabudjetilla), käydä harrastuksissa (vaikka se sisältääkin nykyään vain taekwon-don, mutta viepä ajastani sitä suuremman lohkon), kutsua kavereita kylään, käydä välillä teatterilla (muutaman kerran vuodessa), tilata pizzaa, kun ei huvita tehdä ruokaa ja yliopiston ruokalat ovat sulkeneet ovensa jnejne. Toisin sanoen, elän hyvin.

Näiden lisäksi minulla on myös muita asioita, joita kaikilla ei ole. Minulla on hyvinvoiva perhe, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä puolestani (tämä pätee tietenkin myös toisinpäin), paljon kavereita ja tuttuja, monta kotia eri puolilla maailmaa ja tämän vuoksi monta eri kulttuuria, joista olen oman identiteettini löytänyt, elämä, johon olen tyytyväinen, terveys, joka vie minut pitkälle, ja oma ala, josta tykkään todella paljon.

Vaikka ehkä harkitsenkin bussilipun ostamista joka kerta kahdesti, en pidä itseäni missään nimessä köyhänä. Näin jälkikäteen harmittaa, että en ajatellut etukäteen, mitä sanoin ja että heitin niin mauttoman vitsin ilmaan. Hyvä puoli tässä on kai se, että ainoa, joka saattaa menettää kasvonsa minun möhläyksestäni, olen minä eikä kukaan muu.

Arabikatse

Katse kiertää pöydästä pöytään, kunnes se pysähtyy yhteen ulkomaalaisporukkaan. Epäilyttävästi arabin näköinen mies istuu siellä. Olisiko oikeastikin arabi? En ajattele tämän enempää, toivon, että minua ei huomata, vakoilu on kivaa. Olen kuitenkin suomalaisessa ympäristössä kasvanut, joten en kehtaa katsella pitkään henkilöä, jota en tunne, vaikka katselenkin häntä sitä useammin.

En tiedä, mistä johtuu, että heti, kun joku haiskahtaa vähänkin "minun" maalaiseltani, katseeni on melkein kuin vankiutunut häneen. Ehkä se on muinaisjäännettä ajalta, jolloin asuin vielä isäni luona pikkukaupungissa. No ei Oulukaan mikään jättikokoinen kaupunki ole, mutta kyllä täällä silti joka päivä näkee monenmaalaisia ihmisiä. Luulisi, että kolmen vuoden asuminen tällaisessa ympäristössä olisi karaistanut minusta tuon törkeän tuijottajan olemuksen. Siitä huolimatta joudun häpeäkseni toteamaan, että yhä edelleenkin annan liikaa huomioita eräisiin henkilöihin.

Toisaalta olen huomannut myös sen, että viime aikoina olen kaivannut todella paljon arabitunnelmaa. Mieleni karkaa usein sinne kuivempaan, tiheämmin asuttuun, moskeijoiden valtaamaan maahan. Haluaisin pukeutua jilbaabiin, pitkään takinomaiseen kaapuun, leikkiä sukulaisten kanssa, siivota ja tiskata yhdessä arabikavereitteni kanssa, tehdä ruokaa, syödä sitä ja ennen kaikkea vain tuntea sen ihanan arabitunnelman, joka vallitsee toisessa kotimaassani. Voisin unohtaa hetkeksi yliopistomaailman, ottaa lomaa suomalaiskulttuurista, joka on samalla niin tuttu ja läheinen mutta silti niin vieras. Saisin taas raivostua joillekin asioille omassa kulttuurissani, vähitellen unohtaa romanttiset, vaaleanpunaiset kuvat omasta kulttuuristani ja sen jälkeen hyväksyä se uudelleen sellaisena, kuin se on. Aloin melkein itkeä viime kerralla, kun kävin perjantairukouksessa (olin myöhässä). En siksi, että olisin väsynyt, enkä myöskään siksi, etten mahtunut joukkoon (moskeija oli täynnä veljiä). Minua liikutti se tunnelma, joka muistutti siitä minusta, joka jää pakostakin syrjään keskittyessäni opiskeluun ja harrastuksiin.

Taidan potea todella pahaa arabikuumetta.

Tiedät, että sinulla on nuoruusiän dementia, kun puolen tunnin aikana sinun pitää mennä mikroluokkaan vain sen vuoksi, koska joka kerralla olet unohtanut tulostaa jonkun jutun.

Pois koneelta

Punahilkka, sinä olet hullu, hullu, hullu. Nyt pois koneelta tai muuten olet tuhlannut (jälleen kerran) monta tuntia päivästä koneen ääressä!

Hyvästi, Paskakaupunni

Tulin äsken tentistä, joka meni tosi surkeasti siihen verrattuna, että olin lukenut ja valmistautunut tuohon tenttiin kuin hullu enkä ollut oikeastaan muuta ajatellut pariin viikkoon. Tosin en voi moittiakaan, sillä aihe oli vaikea ja aloitin joka tapauksessa liian myöhään siihen valmistautumisen. En ollut vain ajatellut, että lukisin viimeisiä sivuja vielä eilenillalla ja että minulle tulisi niin stressaantunut ja väsynyt olo pari tai muutama päivä ennen tenttiä, etten voinut hyödyntää kaiken käyttämäni ajan. Lisäksi viime viikonloppu meni jotenkin ohi. Hassua, ihan kuin edellistä viikonloppua ei olisi ollut.

Olen kuitenkin tyytyväinen suoritukseeni. Voin sanoa, että yritin - jos en nyt ihan niin ainakin melkein - parhaani. On tosi uskomaton tunne valmistautua kovasti johonkin asiaan ja todella tuntea jännityksen lisääntyvän, mitä lähemmäksi H-hetkeä lähestytään. Tentti oli kolmannessa kerroksessa. Jalkani eivät tahtoneet kävellä portaita ylös. Koko kehoni oli jäykkä. Mietin sen viimeisen puolen kerroksen aikana monta kertaa, jospa vain karkaisin ja häipyisin pois. Olin meseilyt erään amerikkalaisen jatko-opiskelijan kanssa viiteen asti aamuun vain sen vuoksi, koska en saanut jännitykseltä unta. Emme jutelleet kuitenkaan fysiikasta, juttelimme elämästä ja loogisesta ajattelusta. Onneksi, sillä en olisi varmaan enää kestänyt mitään syvällisiä pohdintoja kvanttimekaniikasta. Kokeen aikana olin onnellinen, kun huomasin, että eihän tämä mahdoton ole. Huomasin toki jo ensi vilkaisulta, että osaisin korkeintaan vastata puoleen kysymyksistä (enkä niihinkään oikeastaan), mutta tiesin samalla, että ensi kerralla teen kyllä paremmin, jos Jumala suo. Uskomatonta, en ollut valmistautunut ja jännittänyt edes ylioppilaskirjoituksiani tai pääsykokeitani näin paljon.

Jos minulla oli patterit ihan lopussa ennen tenttiä, niin nyt minusta tuntuu, että jaksaisin taas opiskella vaikka kuinka paljon. Lisäksi taidan ottaa nyt omaa lomaa ja lähteä viikonlopuksi sisarieni luo. Että elämä osaakin maistua niin hyvältä rankan (epäonnistuneen) tentin jälkeen. Sanon nyt pariksi päiväksi hyvästi rakkaalle Paskakaupunnille*. :)


*niille, jotka eivät ole ennen kuulleet tätä sanaa, niin Paskakaupunni on vain yksi Oulun lempinimistä. Sen historia lienee peräisin eräästä graffitista, joka oli ainakin vielä pari vuotta sitten nähtävillä Oulun keskustassa ja jossa luki komeasti Paskakaupunni. Siitä sitten muutkin alkoivat ottaa nimeä käyttöön ja oululaiset tunnistavat kotipaikkakunnakseen sekä Oulun että Paskakaupunnin.

Muutoksen aika

Kebabbisalamit, rakkaat lukijat! No ei vaisinkaan, vaan Salamualaikum, rakkaat siskot ja veljet!

En ole viime aikoina kirjoitellut paljon ja syykin on selvä:
a) Minua ei ole huvittanut kirjoitella.
b) Jos on ollut joku aihe, mistä kirjoittaa, en ole jaksanut tehdä sitä.
c) Olen jutellut mieltäni askarruttavista asioista läheisimpien ystävieni kanssa.

Näiden syiden lisäksi en ole oikein tajunnut, mitä kirjoittaisin tänne blogiin. Netti on pullollaan kaikennäköisiä muslimiblogeja, ja minä olen viime aikoina halunnut profiloitua joksikin muuksi kuin "pelkäksi" muslimiksi. Olenkin viettänyt paljon aikaa fysiikkaa opiskellen ja rakastuen uudelleen vanhaan harrastukseeni, taekwon-doon. Tuntuu siltä, että joka paikalle pitäisi venyä ja että tarvitsisin vähintään kaksi Punahilkkaa jakamaan tehtävät. Näiden asioiden tiimellyksessä blogin hoitaminen tuntuu toissijaiselta. No, eihän se koskaan ole ollutkaan ensimmäisellä sijalla elämässäni.

Olen päättänyt muuttaa hiukan blogini luonnetta. Ajattelin kertoa vähän enemmän arjesta ja omista ajatuksistani ja keskittyä yhä vähemmän muslimien keskuudessa vallitseviin ongelmiin. Syy tähän on myöskin selvä:
a) Ei ketään kiinnosta lukea jostain typerästä blogista sitä, miten surkea oma yhteisö on.
b) En minäkään aina jaksa voivotella sitä, miten surkeasti asiat on
c) Ja loppujen lopuksi, eihän asiat ole niin surkealla mallilla kuin minkä kuvan nettimaailma antaa, eihän?
d) Minulle on paljon luontevampaa kirjoittaa asioista, jotka koskevat minua itseäni. Toivon mukaan saan blogini päivitettyä tällä uudistuksella aikaisempaa enemmän.

Saapa nähdä, miten uudistus vaikuttaa Punahilkan teksteihin ja blogin ilmeeseen. Toivon mukaan tästä tulee viihdyttävämpää.

Huono kutsuja

Nauratte minulle,
kun sanon sen olevan huono
silloin, kun se ei teitä miellytä.

Nauratte minulle,
kun sanon sen olevan hyvä
silloin, kun se ei teitä miellytä.

Te voitte nauraa minulle,
koska minulla on huono muisti,
en voi muistaa jokaista kuulemaani hadithiä,
sillä en ole mikään sheykh Al-Bukhari.

Te voitte nauraa minulle,
koska näytän idiootilta,
joka osaa vain toistaa samoja sanoja
perustelematta niitä.

Mutta sanon tämän teille,
rakkaat siskot ja veljet,
jos olen kerran vakuuttunut sen olevan sunna,
se voi olla oikeastikin sunna.

Ja sanon myös tämän teille,
ihanat siskot ja veljet,
tuokaa minulle vahva todiste sitten nähtäväksi siitä,
että se ei ole oikeasti sunna,

Älkää nauratko,
sillä naurunne satuttaa vain itseänne,
älkää suuttuko,
sillä suuttuessanne ette ajattele tekojanne,
älkää iloitko,
sillä tietämättömyys ei ole ilon asia.

Kyllä, minä häpeän huonoa muistiani,
häpeän sitä, etten voi olla hyödyksi kenellekään,
häpeän sitä, ettei minulla ole perusteluja,
mutta siitä huolimatta se saattoi sittenkin olla sunna.

--------------------
Jeeeh, piti kirjoittaa tällainen viimeinen emoteiniruno. :)