Katse kiertää pöydästä pöytään, kunnes se pysähtyy yhteen ulkomaalaisporukkaan. Epäilyttävästi arabin näköinen mies istuu siellä. Olisiko oikeastikin arabi? En ajattele tämän enempää, toivon, että minua ei huomata, vakoilu on kivaa. Olen kuitenkin suomalaisessa ympäristössä kasvanut, joten en kehtaa katsella pitkään henkilöä, jota en tunne, vaikka katselenkin häntä sitä useammin.
En tiedä, mistä johtuu, että heti, kun joku haiskahtaa vähänkin "minun" maalaiseltani, katseeni on melkein kuin vankiutunut häneen. Ehkä se on muinaisjäännettä ajalta, jolloin asuin vielä isäni luona pikkukaupungissa. No ei Oulukaan mikään jättikokoinen kaupunki ole, mutta kyllä täällä silti joka päivä näkee monenmaalaisia ihmisiä. Luulisi, että kolmen vuoden asuminen tällaisessa ympäristössä olisi karaistanut minusta tuon törkeän tuijottajan olemuksen. Siitä huolimatta joudun häpeäkseni toteamaan, että yhä edelleenkin annan liikaa huomioita eräisiin henkilöihin.
Toisaalta olen huomannut myös sen, että viime aikoina olen kaivannut todella paljon arabitunnelmaa. Mieleni karkaa usein sinne kuivempaan, tiheämmin asuttuun, moskeijoiden valtaamaan maahan. Haluaisin pukeutua jilbaabiin, pitkään takinomaiseen kaapuun, leikkiä sukulaisten kanssa, siivota ja tiskata yhdessä arabikavereitteni kanssa, tehdä ruokaa, syödä sitä ja ennen kaikkea vain tuntea sen ihanan arabitunnelman, joka vallitsee toisessa kotimaassani. Voisin unohtaa hetkeksi yliopistomaailman, ottaa lomaa suomalaiskulttuurista, joka on samalla niin tuttu ja läheinen mutta silti niin vieras. Saisin taas raivostua joillekin asioille omassa kulttuurissani, vähitellen unohtaa romanttiset, vaaleanpunaiset kuvat omasta kulttuuristani ja sen jälkeen hyväksyä se uudelleen sellaisena, kuin se on. Aloin melkein itkeä viime kerralla, kun kävin perjantairukouksessa (olin myöhässä). En siksi, että olisin väsynyt, enkä myöskään siksi, etten mahtunut joukkoon (moskeija oli täynnä veljiä). Minua liikutti se tunnelma, joka muistutti siitä minusta, joka jää pakostakin syrjään keskittyessäni opiskeluun ja harrastuksiin.
Taidan potea todella pahaa arabikuumetta.
Tuonpuoleiseen valmistautuminen
12 vuotta sitten
2 kommenttia:
Kuulostaa jotenkin niin tutulta tuo ensimmäinen kappale. Sitä jotenkin sähköistyy aina, kun huomaa/epäilee arabin (mies/nainen/lapsi/jtn.? :D) olevan lähistöllä.
Kaksi edellistä kesää ainakin olivat ihan mielettömiä, kun olin Linnanmäen huvipuistossa töissä. Aina välillä, kun kuulin arabiaa puhuttavan, sydän hyppäsi kurkkuun ja teki mieli höristellä korvia ja salakuunnella oikein antaumuksella - ei salakuuntelemisen ilosta, vaan ihan vaan siitä ilosta, että saa taas kuulla tuota rakasta kieltä.
Viime kesänä minulle iski eräänä päivänä ihan mieletön koti-ikävä. Sikäli hassua, että olen asunut Suomessa liki koko ikäni, enkä kotimaassani ole käynyt kohta kahteen vuosikymeneen. En tavallaan tiedä edes, että mitä kaipaan... mutta kaipaanpa kuitenkin.
Tuona päivänä minua siis ahdisti ja oli jotenkin tosi yksinäinen olo, eikä itkukaan ollut kaukana - kunnes laitteen kyytiin tuli eräs pikkupoika. Tervehdin häntä kuten kaikkia muitakin asiakkaita, ja rupatellessamme minun laittaessani hänelle turvapuomeja kiinni, poika kysyi minulta yllättäen suomeksi, että mistä päin maailmaa olen - ja kerrottuaan minulle olevansa itse Marokosta kotoisin, rupesi sitten juttelemaan kanssani arabiaksi. Ya Allah, sitä fiilistä! Teki mieli itkeä tirauttaa, mutta nyt aivan eri syystä, kuin hetkiä aikaisemmin. Subhaana Allah.
Tällainen erittäin random kommentti minulta tällä kertaa :D
Seurailen kyllä säännöllisesti blogiasi, mutta en jostain syystä ole oikein saanut kommentoitua mitään. Masha Allah, kovasti tykkäilen postauksistasi, joten ole niin hyvä, ja jatka samaan malliin!
Wal salaam,
Heba
Voi että, hyppäsit varmaan suoraan seitsemänteen taivaaseen, kun tuo poika alkoi puhua arabiaa kanssasi! Niin minä ainakin olisin todennäköisesti tehnyt.
Itsekin käännän antennini täydelle teholle, kun kuulen jonkun puhuvan arabiaa. Etenkin, jos en ole päässyt kuulemaan sitä pitkään aikaan. Insha Allah olet päässyt käymään taas kotimaassasi :).
Kiitos, kun tykkäät blogistani ja kommentoit nyt sitä. Ei se haittaa, vaikkei kommentteja tulekaan paljon, en minä kirjoittele blogiani kommenttien vuoksi. En kyllä tiedä itsekään enää, mitä varten tänne enää kirjoittelen, mutta kirjoitanpahan vaan. Toivon toki, että saan kuulla sinusta jatkossakin :).
Lähetä kommentti