Ah, on niin helppoa olla niin hyvä. Ainakin ulkoapäin. Hymyile vienosti, lähetä salameja aina, kun näet jonkun muslimin (tunsit hänet tai sitten et), rukoile viisi kertaa päivässä ja lue Koraania. Jos olet tyttö, pue huivi tämän lisäksi. Jos taas olet poika, kasvata parta.
Mutta voih, kun tää islamin harjoittaminen ei ole pelkästään sitä. Kesken rukouksen herää omista ajatuksistaan ja sitä hätkähtää: "Hei, miksi mä oikein aattelen taas ruokaa? Mähän oon nyt Jumalan edessä!" Tuomionpäivään on aina yksi päivä vähemmän. Mietityttää. Mietityttää se, että olenko koskaan siihen valmis.
Tuonpuoleiseen valmistautuminen
12 vuotta sitten
2 kommenttia:
Salam aleyk (eikä yhtään tekopyhästi, vaan oikeasti sitä tarkoittaen)
Veit sanat suustani. Aina voisi olla niin paljon parempi kuin nyt. Tavoitteemme olisi tietenkin tulla samanlaiseksi kuin Profeetta oli uskossaan, mutta samalla jo tietää, että se on ihan mahdotonta. Jospa voisi olla edes 1/100 000 osan siitä!
Mutta toisaalta rakas Profeetta sanoi, ettei yksikään, edes hän, pääsee Paratiisiin ilman Allahin armoa. Eli vaikka kuinka olisimme "hyviä", se ei koskaan riittäisi. Vain Jumalan armolla selviämme Tuomiopäivästä menestyksellä.
Tietenkään ei saisi toistella kuin papukaija, että Jumala on Ar-Rahiim, Armahtaja. Mitä hyötyä siitä on? Monesti Jumalan armollisuuden ajattelu johtaa laiskuuteen, siihen että luottaa liikaa armoon eikä näe yhtään vaivaa omien tekojensa parantamiseen. "Jumala on Armollinen, kyllä hän antaa anteeksi, vaikken nyt erityisesti kadu ja yritäkään parantaa tekojani", ajattelevat jotkut.
On hyvä muistaa välillä omaa heikkouttaan ja pahuuttaan, koska juuri se tekee meidät nöyriksi ja anelemaan Jumalalta armoa. Eihän Hän sitä anna sellaiselle, joka sitä ei pyydä, ei sellaiselle, joka pitää itseään hyvänä muslimina ja Paratiisin arvoisena omien tekojensa ansiosta. Tai joka ei suostu myöntämään omia vikojaan ja tekemään parannusta, koska pitää Jumalan armoa jonain ihmeen automaattina.
Jumalan armo kuuluu sellaiselle, joka aina jaksaa pyytää Jumalalta anteeksi tekojaan ja tekemättä jättämisiään ja tietää, että koko elämä ja kohtalo on yksin Jumalan käsissä. Siksi meidän pitää muistaa kuolemaa ja Tuomiopäivää: että ymmärtäisimme oman pienuutemme ja heikkoutemme, oppisimme katumaan ja pyytämään anteeksi. Jotta voisimme saada armon.
Ja kun saamme armon, voimme saada myös rauhan, sen mitä tuossa alussakin jo sinulle toivoin.
Tällaisia ajatuksia.
Wa alaikummussalam (ja myös toivon mukaan ei lainkaan tekopyhästi),
Nyt oli taas sinun vuorosi viedä sanat suustani. Olen itse paljon miettinyt kahtena viimeisenä vuonna sitä, että mitä oikein tuleekaan tehtyä, kun lausuu shahadan eli uskontunnustuksen. Lapsenahan sitä vain hoilotteli muiden perässä, mutta nyt tilanne on ihan eri.
Olen miettinyt esimerkiksi sitä, että onko tietoisen synnin tekeminen periaatteessa eräänlaista uskon puuttumisen muoto. Tarkoitan tällä sitä, että jos ihminen uskoo Jumalaan ja Hänen lupaamaansa kuoleman jälkeiseen elämään, niin eikö se saisi ihmisen pitäytymään poissa mistä tahansa synnistä, ainakin tietoisesti. Siis tässä on vähän samantapaisesta ajatuksesta kyse kuin minkä Sokrates tai kuka se filosofi olikaan sanoi, että hyve on tietoa.
No tällaista filosofista pohdintaa ilman tiedon pohjustusta ja hiukan taistelua epäuskon ja uskon välillä.
Lähetä kommentti