Susiprinssi

Olipa kerran nainen, joka löysi islamin. Hän lausui shahadan. Pian tämän jälkeen hän tutustui mieheen, joka oli muslimi. Mies kosi naista. Nainen suostui. Hän ajatteli, että kahdestaan on helpompi jaksaa yrittää Paratiisiin. Mutta eipä nainen eikä oikeastaan kukaan muukaan osannut arvata, että prinssin pukuun sonnustautunut mies olikin itse asiassa susi.

Tarina voisi päättyä tähän. Mutta jostakin syystä kertoja ei halua lopettaa avioelämän kuvailua. Se menee näin.

Vieraiden saapuessa mies oli hauska, hyväntuulinen ja antelias. Nainen kuuli miehen kavereiden vaimoilta, että voi, miten upean muslimin hän oli saanut. Nainen hymyili hiljaa ja muut luulivat sen johtuvan naisen ujoudesta. Eivätpä he tienneet, että se johtui katkeruudesta.

Kun nainen ja mies olivat kahdestaan, mies avasi telkkarin eikä virkkanut sanaakaan. Jos hänelle tuli jano, käski hän naisen tuoda vettä keittiöstä. Jos nainen häiritsi sanallakaan miestä, mies huusi ja raivosi. Jos nainen pyysi päästä ulos, vastaus oli ei. Häissä mies oli määrännyt, että nainen ei saa mennä ulos. Jos nainen rikkoi määräyksen, sai hän mustelmia käsivarsiinsa ja selkäänsä. Siivotessaan makuuhuonetta nainen löysi aina silloin tällöin sellaista tavaraa, mitä piti sopimattomana harjoittavalle muslimille. Mutta jos hän mainitsi asiasta miehelle, joutuisi hän taas huudon kohteeksi. Niinpä nainen oli vaiti.

Kun kukaan ei nähnyt, nainen luki Koraania ja itki. Kun mieskään ei ollut paikalla, nainen itki ja luki Koraania. Nainen ei voinut mennä minnekään, koska ei halunnut kenenkään nähdä häntä epäonnistuneena varsinkaan sen jälkeen, kun hänen oli täytynyt seistä sukuaan ja ystäviään vastaan, kun oli lausunut shahadan. Hän oli mennyt niin äkkiä naimisiin, ettei hänellä ollut ketään hyvää siskoa, jonka puoleen olisi mennyt. Hän pelkäsi miestään. Kaiken lisäksi hän oli raskaana.

Joka paikassa toitotettiin sitä, miten naisen velvollisuus oli olla hyvä miehelle. Mutta mielessään nainen ihmetteli, miksi kukaan ei koskaan sanonut miehille, että heidän oli myös oltava hyvä vaimoilleen. Miksi kukaan ei sanonut miehille, että nainen ei välttämättä ole turvassa, vaikka hän pysyisikin neljän seinän sisällä ja vaikka häntä kohdeltaisiinkin kuin särkyvää posliinia. Nainen häpesi elämäänsä ja häpesi itseään. Itse asiassa hän ei enää tiennyt, mikä hän oli. Hänen unelmansa olivat kaikki kadonneet. Hän vain toivoi, että joku olisi varoittanut häntä etukäteen menemästä kenen tahansa kanssa naimisiin. Hän rukoili, että seuraavana päivänä hän voisi edes hymyillä. Vähitellen hän lakkasi pyytämästä tätä, ja hän rukoili vain, ettei seuraavana päivänä tarvitsisi enää kovettaa sydäntään. Muutaman vuoden kuluttua hän saikin tarpeekseen ja kirjoitti eropaperin. Mies oli hankkinut siihen mennessä toisen vaimon.

-------------------------------------------------------------------------------------

Tämä tarina ei ole tosi, vaikka olenkin poiminut siihen piirteitä monista todellisista tarinoista omien lisäyksieni lisäksi. Tarinani ei ole kuitenkaan osoitus siitä, että kaikki muslimimiehet olisivat tolloja tai naisten alistajia. Tunnen monta muslimperhettä, jossa näkyy sekä toisista välittäminen että aito rakkaus kuin myös naisen vapaa tahto. Tunnen monta muslimveljeä, joista en osaisi sanoa kuin hyvää, jos joku kysyisi mielipiteeni heistä. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että kaikki eivät ole oppineet, että nainenkin tarvitsee välistä omaa tilaa ja muutakin elämää kuin mitä neljän seinän sisällä on saatavilla. Toivon, että tällaisille veljille kirjoitukseni antaa määritelmään "vaimo" uusia säväyksiä ja että vielä naimattomille muslimisiskoille varoituksen siitä, etteivät anna kättään kenelle tahansa.